perjantai 24. marraskuuta 2017

TAHALLAAN OIKEIN YMMÄRRETTY

Lukija on varmaankin – niin kuin allekirjoittanut itsekin – pohtinut viimeisen lähes kuuden vuoden ajan että mikäs se Sauli Niinistö oikein on miehiään. Oikeastaan asia selvisi viime kesänä hallituksen hajoittamis / ei hajoittamisfarssin yhteydessä jolloin Niinistö totesi että Jussi Halla-aho ei ole osoittanut ”tehokasta katumusta” joka terminä herättää lähinnä mielleyhtymiä jostain Kiinan kulttuurivallankumouksesta.

Nyt istuva (ja ilman muuta myös seuraavalle kaudelle valittava) presidentti on avautunut aiheesta vihapuhe. Niinistön avautuminen on lakimiesmäisen sekavaa ja on aina mahdollista että toimittaja on yhdistellyt mielessään sopivia punaisia lankoja mutta ainakaan Tasavallan presidentin kanslia ei ole vaatinut mahdollisten virheitten korjaamista. Kuinka Niinistö sitten määritteli vihapuheen? No, hän kuvaili sitä ”haluksi väärinymmärtää mieluummin kuin pyrkiä ymmärtämään toista”.

- Tätähän me varmasti kaikki olemme kokeneet. Erityisesti somessa se näkyy. Joka sanaan lähes tartutaan. Halutaan ymmärtää väärin, jotta pääsee iskemään.

Äkkiseltään voisi todeta, että tämä tahallinen väärinymmärtäminen onnistuu erityisesti suvaitsevais-tiedostavalta väestön puolelta ja nimenomaan sillä puolella joka juuttaan lausetta vahditaan kuin pikkulapsen silmää. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Olli Immosen yhdestä lauseesta johtuen pystyyn väsätty 15.000:n ihmisen mielenosoituksen, rock-festivaalin ja yhteisen uskontunnustuksen yhdistelmä.

Mutta mitä sitten täällä voiman pimeällä puolella ymmärretään väärin? Vai ymmärretäänkö – piru vie – sittenkin oikein? Pääasiallinen aihe, josta sitä vihapuhetta etsitään ja aina vain vähemmillä perusteilla löydetään on tietenkin maahanmuuttokeskustelu. Mietitään sen pääkysymyksiä ja fundeerataan mitä on ehkä ymmärretty – tai ainakin väitetty ymmärrettävän – väärin.

On todettu, että haittamaahanmuutto aiheuttaa yhteiskunnalle kestämätöntä taloudellista rasitetta ja siihen käytetty raha todellakin on pois sekä nykyisiltä suomalaisilta ja koska se on osittain velkarahoitteista niin se nakertaa myös tulevien sukupolvien taloudellista pohjaa. On myös todettu, että tätä yhteiskunnallista kokeilua on harrastettu kohta kolmekymmentä vuotta eikä tilanne ole korjaantunut vaan haittamaahanmuuttajien määrän lisääntyessä jatkuvasti vain pahentunut.

Oliko asia ymmärretty jotenkin väärin?

On todettu, että haittamaahanmuuttajat syyllistyvät seksuaali- ja väkivaltarikoksiin huomattavasti suuremmissa määrin kuin kantasuomalaiset. On todettu, että naapurimaassamme Ruotsissa ulkomaalaiset tekevät jo pääosan seksuaalirikoksista.

Oliko asia ymmärretty jotenkin väärin?

On todettu, että kyseinen maahanmuutto on aiheuttanut ympäri läntistä Eurooppaa ja lähimpänä naapurimaassamme Ruotsissa suuren määrän alueita, joissa valtiovalta ei tosiasiallisesti toimi ja joihin kantaväestöllä ei ole asiaa.

Oliko asia ymmärretty jotenkin väärin?

Vai olisiko ongelmana sittenkin se että asiat on ymmärretty aivan oikein, mutta niitä ei saisi sanoa ääneen? Koska näitten faktojen ääneen sanominen nakertaa puolestaan ns. vallitsevaa totuutta jota Niinistökin peräänkuuluttaa:

Nykyään vallalla voi olla monia totuuksia, mikä johtaa presidentin mukaan totuuden hämärtymiseen. Niinistö pitää tätä vaarallisena kehityksenä. Ne, jotka eivät pidä oikeasta totuudesta, voivat Niinistön mukaan hyödyntää tilannetta.

Niinistön mukaan (ja epäilemättä toimittajan komppaamana) on siis olemassa oikea, ennalta määritelty ja kiveenhakattu totuus jota ei tule kyseenalaistaa. Kun tällaista selittää joku uskossaan vahva toimittaja niin se menee osastoon ”merkitään tiedoksi, on kuultu ennenkin” mutta kun saman lausuu tasavallan presidentti jonka pitäisi siis olla koko kansan presidentti niin se kuulostaa kieltämättä aika härskiltä. Juttu jatkaa vielä Niinistön sanomaa:

Hän huomauttaa, että tällöin median Suomessa sananvapauden kautta harjoittama kontrolli vaarantuu.

Tuo lausehan on sinänsä lakimiesmäisen sekavaa mutta saa siitä sen selvän  että Niinistön mukaan median harjoittama kontrolli on kyseenalaistamaton itseisarvo. Hotellin respasta muistutetaan, että media ei ole viranomainen joten sen oikeuden harjoittaa mielipidekontrollia voi kyllä kiistää ja jos sen kiistäminen rinnastetaan suoraan rikolliseksi vihapuheeksi ollaan taas askelta pidemmällä Kiinan kulttuurivallankumouksen tiellä.

On tietysti selvää, että Niinistö on federalisti, federalisteille EU:n integroitumiskehitys menee yli kaiken muun ja kyseisen EU:n politiikan yksi kulmakiviä on monikultturismi ja rajoittamaton kehitysmaalainen maahanmuutto. Ehkä viisaampaa olisi muuttaa nykyinen tasavallan presidentin virkanimitys liittovaltion kenraalikuvernööriksi.


Kuvassa harjoitetaan tehokasta katumista. Ehkä Niinistö peräänkuulutti juuri tätä?

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXVIII

1. Hippien kapina Helsingissä

Helsingin kaupunginhallitus sitten meni ja teki päätöksen jonka mukaan kaikille laittomasti maassa oleskeleville taataan oikeus maksuttomiin:
                                    
– lääkkeisiin
– majoitukseen
– ruokaan
– sairauksien hoitoon ja seurantaan
– rokotuksiin
– hammashoitoon
– raskaana oleville ja pienten lasten perheille pidempikestoisen majoitukseen
– apuun löytämään väyliä pois paperittomuudesta
– oikeudelliseen neuvontaan
– mielenterveyspalveluihin
– toimeentulotuen lisäämiseen.

Helsingissä päättävässä asemassa jostain syystä olevat hipit ovat vissiin säikähtäneet sitä, että valtio on ihan oikeasti häätänyt muutaman laittomasti maassa oleskelevan turvapaikkainterreilaajan pois maastamme joten hippivaltuusto sitten vastaiskuna meni ja komeasti romutti koko suomalaisen turvapaikkajärjestelmän. Onhan jatkossa ihan yksi lysti saako laittomasti maassaoleskeleva hylsyn sillä hän voi aina muuttaa Helsinkiin. Jos pääkanisteri Sipilän vuonna 2015 suorittama kämpän lupaaminen oli sisäänheittotuote, niin tämä päivitetty helsinkiläinen hulluus on oikea kaikkien sisäänheittotuotteitten äiti.

Mainitaan erikseen vielä kohta ”oikeus löytämään väyliä pois paperittomuudesta”. Eli toisin sanoen saada oikeus notkua maassa loputtomiin vaikka viranomainen olisi jo päättänyt, että tyypillä ei ole notkumisoikeutta eikä mitään perustetta notkumiselleen. Näyttää siltä, että Helsingin poliittinen  hippijohto on päättänyt, että heillä on voimassa aivan ikiomat lait. Ja niinhän heillä onkin. Valitettavasti.

Lisäksi kaupunginhallitus päätti, että ettei haittamaahanmuuttajien tulva vaan millään muotoa pääsisi pienenemään, niin edellä mainittuja laittomille suunnattuja palveluja tulee mainostaa kaupungin internet-sivuilla mm. arabiaksi, somaliksi, bulgariaksi ja romaniaksi. Tieto tästä päätöksestä on taatusti tällä hetkellä levinnyt eräisiinkiin arabimaihin samoin kuin Somaliaan joten helsinkiläiset veronmaksajat varmasti kiittävät kauniisti tästä esityksestä joka mitä varmimmin juntataan myös valtuustossa läpi.

Hotellin respassa ei sinänsä uskota mihinkään varsinaiseen kulttuurimarxistien salaliittoon Suomen tuhoamiseksi jatkuvasti lisääntyvällä haittamaahanmuuttajamäärällä. Kyseessä lienee vaan liian suuri joukko väärään paikkaan yhtä aikaa kerääntyneitä ihmisiä jotka ovat korvanneet jo valmiiksi olemattoman ajattelukykynsä päähänsyötetyllä utopialla ja joilla yhteen- ja vähennyslasku on jäänyt tyystin opettelematta. Ja jotka ovat löytäneet samanlaiset ihmiset jotka ovat äänestäneet heidät valtaan. Helsingissähän se onnistuu.

Hipit eivät sinänsä olisi vaarallisia jos ne malttaisivat pysyä itselleen omimmassa viitekehyksessä eli 1960-luvun San Fransiscossa ja ennen kaikkea jäädä sinne. Tällaisen pienen pohjoisen maan päättävissä asemissa ne vastaavat vaarallisuudessaan hampaisiin asti aseistettua jalkaväkiprikaatia.


2. Naisviha tuomion kovennusperusteeksi

Normaalisti jalkovälihärpäkkeestään ja sen toiminnasta & aktiviteeteista avautuva ajatusten umpilampi Rosa Meriläinen on näemmä huomannut ettei hänen naamansa ole ollut muutamaan päivään mediassa ja sehän saa tietysti itseään täynnä olevan tiedostavan yksilön tuumimaan että olenksmää enää olemassa ensinkään. Todistaakseen itselleen olevansa olemassa hän lähtee ominpäin muuttamaan rikoslakia ja saa komppia kahdelta muulta vittuvirkatun hahmon ritarilta eli Saara Särmältä ja Johanna Vehkoolta. He vaativat, että ”sukupuoli tulee lisätä rikoslakiin viharikosten koventamisperusteeksi”. Tosin vain naissukupuoli, sillä asiaa täsmennetään:

Nykytilanteessa naisiin ja naisoletettuihin kohdistuva sukupuolittunut verkkoviha jää usein tutkimatta, koska sukupuoli ei ole rikoslain mukainen koventamisperuste.

Jostain syystä puolestaan miesvihaa ei tarvitse ajatushautomo Vi… siis totanoin Hatun mukaan erikseen mainita rikoslaissa. Suomessahan on se ilmiö, että jos jotain asiaa vaaditaan tiedostavasta ja erityisesti naisoletetusta suunnasta, niin se hyvin herkkään menee läpi. Hotellin respassa mietitään, että kuinka tää touhu sitten jatkossa oikein menisi? Ehkä näin:

1. Ajatushautomo Vi… siis totanoin Hatun jäsen pieksää netissä äärifeminististä turpavärkkiään.

2. Joku miespuolinen henkilö kommentoi että olipa aika tyhmää settiä ja vielä kaiken lisäksi perustelee kommenttinsa.

3. Ajatushautomon jäsen hattuuntuu ja tekee rikosilmoituksen naisvihasta.

4. Käräjäoikeus räpsäyttää miehelle joko sakkoja tai ehdollisen vankeustuomion ja perustelee tuomiotaan: ”Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei ole todellista merkitystä feminististä kysymyksistä käytävässä keskustelussa. Jos feministi tuntee olevan naisvihan kohde, niin tunne riittää ja hän on naisvihan kohde. Miehen kohdalla tämä logiikka ei päde, sillä keskimääräinen mies on feministiä huomattavasti loogisempi olento. Tämän vuoksi triggeröitynyt feministi tarvitsee miestä enemmän lain suojaa”.

Laitetaanpa vielä kakkoskohdan loppuun hieman Ajatusvittumo Hatun toimintaa:

Ajatushautomon tiedotteen mukaan Helsingissä järjestetään kuluvan viikon torstaina kiroiluiltama.

- Kiroiluiltama kävi valloittamassa Brysselin ja palaa nyt kotikonnuilleen helvetin Helsinkiin!

Esikiroilijoiksi ovat lupautuneet muun muassa Maryan Abdulkarim, Hanna Huumonen, Anni Saastamoinen ja standup-koomikko Javiera Marchant Aedo.

- Kirosana on vapaa! Tule purkamaan patriarkaatin aiheuttamat paineet muiden feministien seurassa!, Hatun johtajat kehottavat.

Hotellin respassa muistetaan, että meidät kasvatettiin aikanaan siihen ajatukseen että kirosanat ovat voimasanoja ja niitten teho mitätöityy jos niitä viljellään ylenmäärin.


3. LGBTQTiiTyy-propagandaa pikkulapsille

Yksi Suomen tärkeimmistä tiedonvälityskanavista eli PT-Media kertoo jatkuvasti siitä, mitä Ruotsissa tapahtuu. Niin kuin tiedetään, Ruotsi on tekemässä Jim Jonesin kultin jalanjäljissä kansallista itsemurhaa ja   valitsemallaan tiellä muutaman askeleen edellä Suomea, tosin luonnollisesti meidän nilkit painaa riemurinnoin perässä. Tuorein uutinen oli se, että Ruotsissa on nyt sitten julkaistu transseksuaalinen kuvakirja joka on suunnattu pikkulapsille:


Siteerataan PT-Mediaa:

Lundin yliopiston lehtori Susanne Pelger on lanseerannut kuvakirjan pienimmille lapsille. Kirjan aiheena on transseksualisuus.

Kirjassa esitellään mm. hevonen, joka haluaakin olla koira ja koiran isäntä, joka haluaa pukeutua leninkiin. Kirjailija kertoo SVT:lle, että hän toivoo lasten oppivan jo hyvin nuorina, että he voivat olla mitä haluavat.

Pelger kertoo, että hän haluaa lasten tietävän jo nuorena, että esimerkiksi pukuun pukeutunut mies voi työpäivän päätteeksi pukeutua leninkiin ja punata huuliaan, kuten kirjassakin tehdään. Kirjan nimi on Hevonen ja isäntä. (Hästen och husse) Kirjassa on kieltämättä käytetty mielikuvitusta. Isännän kotona asuu hevonen, joka haluaa olla koira ja kulkee siksi koiran panta kaulassa. Hevonen jahtaa kissoja ja tykkää järsiä luita kuin koira konsanaan.

– Ja niin sen pitääkin olla. Kaikki eivät ole joko poikia tai tyttöjä, Susanne Pelger kertoo.

Hotellin respassa herää yksi ainoa kysymys.

Miksi?

Eikö lapset saisi olla lapsia? Ei tuo touhu ole lähtöisin lapsista, vaan aikuisista jotka haluavat syöttää lapsille ajatuksiaan joita pitävät niin, niin kiduttavan oikeina. Ajatuksia jonka mukaan jos yksi kymmenestä tuhannesta on joku, niin niitten 9.999:n tulee vakavasti harkita ajatusta että hekin ovat sitä jotakin.

Ja eikös muuten tuo leninkiin pukeutuva mies ole vain esimerkki tietystä fetisismistä eikä mistään lääketieteellisestä tilasta?


4. Äitiyspakkauksen nimi vaihtoon

Tulipahan sitten törmättyä Ylen sivuilla tiettyyn uutiseen. Jaa miksikö hotellin respassa seurataan Ylen sivuja? No, siksi että Ylen pääsivun kautta täällä mennään Ylen teksti-tv:n sivuille ja katsotaan viime yön NHL-tulokset. Jotain vastinetta sille Yle-verolle sentään. Vaan mikä oli sitten sen uutisen sisältö? No, äitiyspakkauksen nimi halutaan vaihtaa. Jaa miksi? Antaa Ylen kertoa:

Äitiyspakkauksen nimi vaihtoon syrjivyyden takia? Tuleva perheministeri kannattaa muutosta

Äitiyspakkauksen nykyinen nimi toistaa vanhentunutta mielikuvaa vauvan hoidon ja kotitöiden kuulumisesta vain äidille. Isät huomioiva nimi vaatisi muutosta lakiin.

No niin. Jonkunhan tämäkin piti keksiä. Näin äkkiseltään – täällä kouluttamattoman väestönosan keskuudessa – nimi äitiyspakkaus sopii aivan hyvin ihan sen yksinkertaisen syyn takia että äitihän se on se, joka sen lapsen synnyttää. Tosin kohta puoleen käsittääkseni eräs miehen henkilötunnuksella mutta naisen värkeillä varustettu jotakinoletettu on synnyttämässä lapsen. Nähtävästi tässäkin noudatetaan sitä hyväksi havaittua kaavaa että jos yksi ihminen kymmenestä tuhannesta vetää tiedostavat herneet nenäänsä niin asia pitää hoitaa juuri sen yhden ihmisen henkisen pipin mukaan. Muitten mielipidettä kysymättä.

Juteltiin asiasta rakkaan rouvani Ylvan kanssa saunassa ja todettiin, että uusitun äitiyspakkauksen nimi ei voi olla esim. perhepakkaus tai vanhempainpakkaus. Jaa miksikö? No totta munassahan se nimitys taas puolestaan syrjii yksinhuoltajaäitejä ja saattaa heidät (sen 1 / 10.000 näkemyksen mukaan) syrjittyyn asemaan kun hänellä ei olekaan sitä miestä. Jolloin täytyy tietenkin palata äitiyspakkaukseen joka sekään ei käy. Päädyttiin Ylvan kanssa siihen, että uusi nimitys tulee todennäköisesti olemaan tulevan perheministerin ehdottama vauvapakkaus tai sitten vauvaoletuspakkaus. Kunnes joku triggeröityy siitäkin. Ja sehän tapahtuu aivan varmasti. Uskokaa huviksenne. Jos triggeröityminen olisi palavaa polttoainetta, niin Suomen ei tarvitsisi ostaa muualta tippaakaan öljyä.

Elämme hulluja aikoja. Kautta Teutateksen. Kautta Belenoksen.


maanantai 20. marraskuuta 2017

KANSANKODIN EVAKOT

Malmön taajama-alue, Burlövin kunta, joskus tulevaisuuden Ruotsissa


Niin kuin koko lounais-Skånessa oli myös pienen Burlövin kunnan Dalbyvägenillä sijaitsevalla pienkerrostaloalueella menossa Ruotsin historian suurin muutto-operaatio. Talojen pihoilla odotti suuri määrä konttirekkoja ja eräässä asunnossa 42-vuotias Kenneth Beckman, joka pakkasi tavaroitaan yhdessä 14-vuotiaan tyttärensa Sofian kanssa huomasi että juuri heidän pihalleen tullut rekka oli tullut paikalle aina Kiirunasta saakka. Niillä oli nyt tulenpalava kysyntä ja rekkakuskit ajoivat ympäripyöreitä päiviä. Kenneth otti asiakseen – ehkä lähinnä siksi, että tuntisi olevansa edes jollain lailla tilanteen hallitsija – huomauttaa tyttärelleen:

- Muistathan Sofia, että valtion järjestämään kuljetukseen saa laittaa vain kuution verran tavaraa yhtä taloutta kohti. Tilaa ei ole enempää. Omaan autoon saamme sitten mahtumaan jonkun verran lisää mutta on harkittava tarkkaan mitä ottaa mukaansa. Kun paluuta ei sitten enää ole. Jos jotain olennaista sattuu unohtumaan.

- Jaa muistanko? Anskumä mietin… joo, kai minä muistan kun sinä sen varmaan viidennen kerran sanot. Yleensä minä ymmärrän sanotun kyllä ensimmäisellä kerralla. Jos en ymmärrä, niin sitten kysyn. Joten tuo papukaijaimitaatiosi on turhaa. Ja alkaa tässä olla kaikki välttämätön jo kasassa. Tuo taulutelevisio ei siihen kuljetusboksiin kyllä mahdu. Sen voisi heittää parvekkeelta pihalle. Sitä ei viittis noille helvetin riekkujille jättää.

- Kun ei oikein voi. Kas kun muuttovalvoja kävi listaamassa tänne jäävät arvotavaraksi luokiteltavat esineet. Ne pitää jättää uusille tulijoille ja jos ne on tarkastuksen jälkeen tahallisesti hajoitettu, niin me joudumme korvaamaan ne.

Sofia kantoi kahta täyteen survottua putkikassia eteiseen, rojautti ne lattialle ja katsoi isäänsä ilmeellä jossa näkyi paljon kaikkea mutta ei tippaakaan kunnioitusta.

- Niin isä, oliskohan sinun ja sen helvetin ämmän kannattanut aikanaan vähän ajatella? Sinun ja muitten samanlaisten lapasten. Tätähän te kerjäsitte ja nyt tätä sitten saadaan. Osani saan minäkin vaikken kerjännytkään. Meidät häädetään kodistamme, suurin osa irtaimistostamme ryöstetään ja vielä laskutetaan päälle jos ryöstetyissä tavaroissa on vikaa.

- Ei meitä teknisesti ottaen häädetä. Kyllähän me voitaisiin jäädä, jos vaan haluaisimme ja…

Sitten Kenneth huomasi itsekin sanojensa onttouden ja älysi olla hiljaa. Hän muisti sanonnan jonka mukaan totuus koskee eniten ja hänen tyttärensä puhui totta. Niin Kenneth kuin Sofian helvetin ämmäksi nimittämä nainen eli hänen äitinsä ja Kennethin ex-vaimo Agnetha olivat molemmat olleet pitkäaikaisia valtiotieteitten opettajia Malmön yliopistossa. He olivat myös sosialidemokraattisen puolueen aktiivijäseniä ja kannattivat fanaattisesti ruotsalaista hyvinvoivaa kansankotia ja sen käsitteen laajentamista koko maailmaan. He uskoivat monikulttuurisuuteen ja vastustivat rasismia sen kaikissa muodoissa niin kuin kuuliaisen humanismin supervallan kansalaisen kuuluikin. He olivat olleet riemuissaan, kun ruotsidemokraatit oltiin kielletty puolueena EU:n rasismin- ja nationalisminvastaisen direktiivin perusteella. Ja he olivat myös ihmetelleet inhoa tuntien, kuinka Suomi ei ollut kieltänyt maan suurimmaksi puolueeksi nousseita perussuomalaisia.

Sofia ei ollut koskaan omaksunut heidän – välillä kieltämättä hurmoksellista – humanismiaan vaikka he olivat kyllä yrittäneet opettaa sitä hänelle. Yhdeksänvuotiaana Sofia oli kieltäytynyt jopa osallistumasta pride-marsseille joihin hän oli aikaisemmin pukenut kiltisti sateenkaarivaatteet päälleen. Koska ei tyttöä väkisin kantamaankaan voinut ruveta eikä marssilta tietenkään voinut jäädä pois, niin he olivat vieneet Sofian hoidettavaksi Kennethin sisarelle ja hänen miehelleen. Marssissa saattaisi aina sanoa, että Sofia oli kipeä. Siihen marssiin katkesivat myös Agnethan ja hänen sisarensa välit pysyvästi. Kun he hakivat Sofiaa kotiin, totesi sisar:

- Niin katsokaas, Sofia kertoi meille että hän ei halua tulla sille marssille mukaan, koska hän on alkanut jo hahmottaa tiettyjä asioita. Muun muassa sen, että hän on tyttö ja haluaa olla tyttö. Eikös se ole vähän sillä lailla, että jos pieni lapsi mieltää jonkun asian luonnottomaksi, niin silloin se todellakin on luonnoton? Vaikka sitä kuinka epistolana julistettaisiin.

Sisar muuttui Beckmanin perheessä välittömästi epähenkilöksi.

Olivathan he toki nähneet ne ongelmat mitä Malmössäkin oli vuosien varrella ilmennyt. He tiesivät että noin puolet kaupungista oli täydessä anarkiassa ja sen anarkian aikaansaaja ei puhunut ruotsia. Mutta he olivat olleet aivan varmoja että kyse oli vain siitä, että niin ruotsalainen yhteiskunta kuin ennen kaikkea perinteinen medelsvensson ei ollut vieläkään oppinut vastaamaan oikealla tavalla monikulttuurisuuden sosioekonomisiin haasteisiin ja muuttamaan haasteen hyödyksi. Ajattelua ja suoranaista itselleen valehtelua helpotti se, että he asuivat pienen Burlövin kunnan puolella vaikka se Malmön taajama-alueeseen laskettiinkin ja alue oli yksityisten vartiointifirmojen suojelema sekä tarpeeksi kaukana niistä ns. sosioekonomisesti haastavista alueista.

Hänen vaimonsa Agnetha oli pari vuotta aikaisemmin vastannut sosioekonomiseen haasteeseen ottamalla eron Kennethistä ja menemällä yksiin jonkun arabimiehen kanssa. Agnetha oli kertonut onnellisena kuinka Abdelkader oli saanut hänen tukahdutetun naiseutensa puhkeamaan sen kauneimpaan kukkaan. Kenneth puolestaan teki niin kuin perinteinen 2000-luvun ruotsalainen mies yleensä teki eli ei tehnyt mitään vaan alistui tilanteeseen. Sofia sen sijaan oli katkaissut välinsä äitiinsä kokonaan ja ilmoittanut että jos se arabijätkä tulee heidän kotinsa kynnyksen yli niin hän salvoo siltä munat. Häpeillen Kenneth oli alkanut oppia hyväksymään sen tilanteen, että Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen mies. Olihan Agnetha yrittänyt saada Sofian muuttamaan uuteen perheeseen mutta Abdelkader ei ollut innostunut ajatuksesta. Se taisikin olla ainoa asia missä Sofia ja äitinsä uusi mies olivat samaa mieltä. Samaa mieltä oli Kennethkin, sillä se olisi tietänyt Sofian jäämistä Alueelle.

Alueelle.

Sillä nimellä sitä kutsuttiin. Kuutta kuukautta aikaisemmin Ruotsin hallitus oli ilmoittanut, että koska ruotsalainen yhteiskunta ei ole onnistunut kotouttamaan uusruotsalaisia tarpeeksi hyvin ja sen vuoksi omilla toimillaan aiheuttanut alati laajenevaa rikollisuutta, suoranaista anarkiaa ja valtavaa taloudellista tappiota se on joutunut epäonnistumisensa vuoksi kunniavelkaan uusruotsalaisia veli- ja sisaroletettuja kansalaisiaan kohtaan.

Nyt velka maksettaisiin kaksin kallein. Ruotsiin perustettaisiin kaikkiaan neljä erillishallintoaluetta, jotka siirrettäisiin puhtaasti maahanmuuttajien – siis käytännössä islamilaisten – hallinnon alaiseksi. Uusi hallinto saisi muodostaa alueille haluamansa lait ja järjestyssäännöt sekä pitää järjestystä yllä parhaaksi katsomallaan tavalla. Alueet kuuluisivat kyllä Ruotsin Kuningaskuntaan, mutta Ruotsin hallinto ei saisi puuttua niitten toimintaan millään lailla. Ainoastaan vastuu alueitten asukkaitten elatuksesta ja infrastruktuurin ylläpitämisestä kuuluisi Ruotsin valtiolle osana solidaarisuusvelkaa jota Ruotsi ei saisi ehkä koskaan lopullisesti suoritettua.

Alueita perustettaisiin kaikkiaan neljä. Yksi Tukholman ympäristöön, toinen Göteborgin ympäristöön, kolmas Smålandin pohjoisosaan ja neljäs Lounais-Skåneen. Erillishallintoalueilla asuvia ruotsalaisia ei varsinaisesti pakotettu muuttamaan pois alueilta mutta koska alueet siirtyisivät islamilaiseen komentoon ja sitä myötä sharia-lakiin, niin noin 99% kantaruotsalaisista ja muusta ei-islamilaisesta väestöstä oli muuttamassa. Ruotsalaiset saattoivat ehkä olla hyväuskoisia hölmöjä mutta aivan idiootteja hekään eivät olleet ja he tiesivät minkälaista kantaruotsalaisen elämä tulisi näillä alueilla olemaan. Ruotsalaiselle hallinnolle kantaväestön joukkopako itse asiassa kävi paremmin kuin hyvin, sillä heidän tilalleen erillishallintoalueille olisi puolestaan muuttamassa arviolta vähintään puoli miljoonaa uusruotsalaista maan muilta alueilta. Lounais-Skånen erillishallintoalueeseen kuuluisivat Malmö, Vellinge, Burlöv, Lomma, Kävlinge, Landskrona, Helsingborg ja Höganäs.

Se tietäisi lähtöä myös Kennethille ja Sofialle. Heillä ei ollut vielä minkäänlaista tietoa siitä, minne he lopulta päätyisivät. Niin kuin kovin harvalla muullakaan. Koskihan tämä vapaaehtoinen pakkosiirto lähes miljoonaa ruotsalaista. Niin vastaanottokeskuksia kuin väliaikaisia ja  riittämättömiä tavaroitten säilytystiloja oltiin perustettu ja perustamassa pikavauhtia, tällä kertaa puhdasta riikinruotsia puhuvia pakolaisia varten. Jotkut pakolaisten huollosta käytännön vastuussa olevista henkilöistä olivat avautuneet asiasta julkisesti ja todenneet että olisi se hallituksen perkele voinut antaa sentään kaksi vuotta aikaa hoitaa asia. Ei tällaisessa ajassa mistään mitään tule. Nuo kaikki avautujat irtisanottiin välittömästi ja heidät asetettiin syyteprosessiin vihapuheesta. Avoimessa ja tasa-arvoisessa Ruotsissa ei oltu eri mieltä. Ainakaan jos kyse oli monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Kenneth ja Sofia siis lähtisivät. Agnetha jäisi. Sen verran Kennethillä oli ylpeydentynkää jäljellä, ettei hän halunnut olla ex-vaimonsa kanssa tekemisissä muuten kuin Sofiaan liittyvissä virallisissa asioissa. Niitäkään ei ollut paljoa, sillä Sofiaa ei oltu huostaanotettu ja – todennäköisesti uuden miehensä vaatimuksesta – Agnetha oli luovuttanut tytön huoltajuuden Kennethille. Tapaamisissa Agnetha oli ollut aina joko miehensä tai tämän sukulaisten valvomana, peitti uuteen kukkaan puhjenneen naiseutensa hijabilla eikä hänessä ollut merkkiäkään siitä entisestä itsevarmasta ja itseään täynnä olevasta feminististä jolle monikultturismin, miesvihan ja naisten ylivallan lisäksi LBGTQ-aate oli elämän opillinen pääsisältö. Näytti siltä, että Agnetha oli kulkenut sen äärimmäisen feministin kehityskulun ja päätynyt hellan ja nyrkin väliin vihatessaan ruotsalaista miestä jonka ansiosta hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla hellan ja nyrkin välissä. Eikä hänen tarvitsisi enää puhua mies- ja naisoletetuista. Erillishallintoalueilla ei järjestettäisi pride-marsseja.

Erillishallintoalueitten pinta-alaa kasvatettiin hallituksen suunnitelman mukaisesti portaittain. Ensin siihen liitettiin alueen keskus ja sitten se eteni kohti reunojaan. Kenneth oli katsellut Malmön Alueeseen liittyviä uutisia suuresta taulu-tv:stään joka pian alkaisi esittää lähinnä al-Jazeeraa. Hänen oli vieläkin vaikea tunnustaa itselleen olleensa aina jotenkin – tai jopa kohtalokkaan paljon – väärässä, mutta näkihän hän itsekin, että kun uusruotsalaiset juhlivat aina uutta Alueeseen liitettyä kaupunginosaa niin se juhliminen vaikutti lähinnä väkivaltaiselta mellakalta. Näin tulisi pian käymään rauhallisessa Burlövissäkin. Uutislähetyksiä katseltuaan Kenneth huomasi aina pakottavan itsensä keskittymään muuttoon, tai pakenemiseen – sitähän se oli – liittyviin käytännön asioihin. Näin hän esti itseään ajattelemasta muuta. Erityisesti sitä, että oliko hän ollut koko aikuisikänsä idiootti julistaessaan ruotsalaista sosialidemokratian ja monikultturismin epistolaa?

Nyt se päivä oli sitten tullut. Ei sitä muuttopäiväksi voinut kutsua. Lähdön päivä. Luopumisen päivä. Paon päivä. Alistumisen päivä. Mikä hyvänsä. Ei ainakaan mitään vapaaehtoista. Paon kohde oli sentään ollut tiedossa muutaman viikon. Heidän tulisi siirtyä Taalainmaalle Rättvikin kuntaan. Kokoontumiskeskuksena toimisi Rättvikin koulu ja sieltä heidät sitten sijoitettaisiin eteenpäin. Olisiko ensimmäisenä majoituksena patja koulun liikuntasalin lattialla vai pääsisivätkö he johonkin vastaanottokeskukseen olisi vielä täysin avoin kysymys. Sofia joka tapauksessa voisi jatkaa kouluaan. Kennethille tuskin löytyisi työtä. Rättvikin kunnassa ei varmaankaan olisi välitöntä tarvetta valtiotieteitten maisterille joka oli tehnyt gradunsa aiheesta ”monikultturismi ideologiana ja sen esiintyminen sekä lisääntyminen ruotsalaisissa sarjakuvalehdissä 1965 – 2015”.

Näin ollen oli selvää, että he joutuisivat tulemaan toimeen valtion evakuointiavustuksella jota valtio nimitti komeasti solidaarisuustueksi. Burlöviin jääneestä irtaimistostaan he eivät saisi korvauksia, sillä evakuoiduille annettaisiin korvaukseksi perusavustus. Se ei kattaisi lähellekään menetettyä irtaimistoa sillä se laskettiin puhtaasti perheen henkilömäärän mukaan ja se kattaisi vain välttämättömän. Myöskään asunnosta he eivät saisi korvauksia, sillä he olivat aina asuneet vuokralla. Omistusasuntonsa menettäneille maksettiin korvaus, mutta se laskettiin sen mukaan mikä alueella oli asuntojen hintataso kolme kuukautta sen jälkeen kun tieto erillisalueista oli julkistettu. Luonnollisesti asuntojen arvo oli romahtanut. Huhuttiin, että muutamassa talossa asuneet vanhemmat pariskunnat olivat sytyttäneet talonsa tuleen ja sen jälkeen ampuneet itsensä. Uutisissa tällaisista asioista ei koskaan kerrottu ja lähinnä niissä haastateltiin niitä ihmisiä joitten mielestä erityishallintoalueitten perustaminen oli enemmän kuin kohtuullista.

Muuttomies tuli Beckmanien ovelle.

- Niin kai teitä on muistutettu että tuohon kuution häkkiin ei kannata laittaa mitään sähkötarvikkeita. Säilytys on konttisäilytys, kontit ovat ulkotiloissa ja ovat siellä herra ties kuinka kauan.

Kenneth nyökkäsi. Muutkin pienkerrostalon asukkaat olivat siirtämässä tavaroitaan ulos. Osan metallihäkeissä muuttorekkaan, osan omaan autoonsa, ahtaen ne niin täyteen kuin vain mahdollista. Kaikki tapahtui hiljaa, ilman suurempia kirosanoja ja protesteja. Jotenkin alistuneesti. Jotenkin…

- Jotenkin ruotsalaisesti?

Kas, siinähän oli yläkerran naapuri. Yli kuusikymppinen Otto Jonsson. Mukava ja rauhallinen karhumainen mies. Kenneth kysäisi:

- Taisit lukea ajatukseni.

- Juu. Kun ajattelin samaa itsekin. Onhan meinaan niin, että kun näistä ajoista aikanaan kirjoitetaan historiaa, niin Ruotsin osuus täytyy kirjoittaa lampaitten määkymisellä. Mikään muu ei kuvaa tätä äärimmäistä alennustilaa. Tää on ollut tiedäkkös viikinkien maa joskus. Pelättyjen soturien maa. Nyt tää ei käy enää edes huonosta vitsistä. No, mulla onkin viimeinen repullinen menossa. Onneksi tuli hankittua aikanaan tuo pakettiauto. Turvallista matkaa. Rättvikissä tavataan.

Beckmanienkin pakkaaminen oli saatu loppuun. Kenneth loi vielä viimeisen silmäyksen asuntoon joka oli ollut heidän kotinaan niin kauan. Sitten hän sulki oven, pudotti määräysten mukaisesti avaimet postiluukusta ja poistui kaksi kerrosta alempana pihalla odottavaan Volvoonsa jossa Sofia jo istui. Volvo liittyi surulliseen ja ankeaan karavaaniin, jossa oli henkilöautoja, pakettiautoja, suuria rekkoja ja myös poliisiautoja sekä armeijan panssariautoja. Erillisalueitten hallinto oli juhlallisesti taannut kantaruotsalaisten turvallisuuden siirtymisvaiheen aikana mutta niin poliisi kuin armeija olivat todenneet että puhe on puhetta ja teot puolestaan tekoja. Viranomaisilla oli tiedossaan, että siirtovaiheen aikana oli erilaisissa mellakoissa tapettu neljäkymmentä kantaruotsalaista. Tietoa ei vain saisi koskaan päästää uutisiin. Siirtyväthän nuo alueet sellaisen väestön haltuun, joka edusti rauhan uskontoa ja joilta takapajuisilla ja perinteettömillä kantaruotsalaisilla olisi paljon oppimista.

Kenneth ajoi Volvoaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Se poistui Burlövistä, siirtyi Staffanstorpin puolelle ja jatkoi siitä kohti kaukana odottavaa Taalainmaata. Kennethillä oli ilme, joka saattoi kertoa pikkuhiljaa romuttuvasta utopiasta ja häipyvistä, tyhjän päälle rakennetuista illuusioista. Hän vilkaisi sivusilmällä Sofiaa ja tajusi puolestaan hänen ilmeestään ettei hänen tyttärellään niitä illuusioita ollut koskaan ollutkaan. Toisin kuin isänsä hän oli elänyt koko ikänsä reaalimaailmassa. Kenneth ymmärsi myös, että vaikka hän oli yksinhuoltajaisä niin tuossa apukuskin puolella istui se perheen aikuinen.


Burlöv, Kronetorpsvägenin ja Burlövsbronin risteys

Evakuointisaattuetta turvanneet poliisin ja puolustusvoimien partiot saattoivat Burlövistä lähteneen saattueen Staffanstorpin puolelle josta se jatkoi matkaansa omin neuvoin ja jäivät sitten pitämään vahtia Kronetorpsvägenille josta oli tullut tänään erityishallintoalueen väliaikainen raja viikoksi kunnes se siirtyisi jälleen pohjoisemmaksi Lomman ja Kävlingen kunnan rajalle. Partioautot seurasivat sitä kuinka Alueen laajenemista juhlittiin. Juhlijana ei tosin ollut yhtään ruotsalaista. Enemmänhän se näytti mellakalta. Äkkikatsomalta Burlövissa näki parikymmentä taivaalle nousevaa savupatsasta ja varsin usein kuului myös konetuliaseitten ääntä kun uudet isännät ampuivat – toivottavasti vain – taivaalle. Lippusalkoihin oli noussut sinikeltaisia kuunsirppi-tähtilippuja. Yhdessä partioautossa istuivat vanhemmat konstaapelit Mats Ingvesgård ja Göran Liljegren. Kumpikin oli ottanut radiostaan lähetyksen pois ja pitivät sen vain kuuntelulla. Kaikki radioliikenne nauhoitettiin ja vääristä sanoista muuttui helposti työttömäksi poliisiksi ja päätyi leivättömän pöydän ääreen. Repsikan paikalla istuva Liljegren totesi tympiintyneellä äänellä:

- Niinhän ne ovat kuin hemmotellut nulikat. Ruinaavat vanhemmiltaan lahjaksi liian kallista lelua ja kun sen lopulta saavat, niin särkevät sen samantien.

- Juu. Ja sen jälkeen alkavat ruinata vielä kalliimpaa. Tietäen lopulta saavansa senkin.

- Satans. Vituttaa. Hitto kun olis konepistooli.

Ingvesgård katsoi Liljegreniä väsyneellä ilmeellä jossa oli mukana hieman voimatonta huvittuneisuutta. Varsin yleinen ilme skånelaisille poliiseille jotka olivat mukana luovuttamassa ruotsalaisten maata ja asuntoja miehittäjälle, jonka miehitetty oli vapaaehtoisesti kutsunut kotiinsa.

- No, onhan meillä konepistoolit. Tuossahan ne selkänojan takana paksissa ovat.

- Onhan ne. Mutta kun pitäis olla paljon enemmän lippaita. Ja ennen kaikkea valtuudet käyttää niitä. Ja eipä me niillä paljoa ehdittäis ampua. Meidät suolattaisiin saman tien. Tuolla on arsenaalia tarpeeksi asti ja luovutussopimuksen mukaan noilla on oikeus puolustaa aluettaan kaikin mahdollisin keinoin. Nuo ovat miehittäjiä mutta hallituksen mukaan me ollaan se uhka jota vastaan heillä on lupa varautua.

- Arsenaalia on hjuu… kattopas piruuttasi kiikareillasi noita Alueen turvajoukkoja. Noita millä on se vihreä nauha käsissään. Laita suurennus isoimmalle ja katso tarkemmin mitä ne kantavat.

Liljegren katseli hetken ja kirosi sitten:

- No voi sen helvetti! Näenkömä nyt ihan varmasti oikein?

- Kylläpä näet. Ruotsalaisia AK-nelosiahan niillä on joka jätkällä. Hallinnon niille toimittamia. Arvaapas huviksesi mistä nuo aseet ovat peräisin?

- Et kai saatana meinaa…

- Jep. Hemvärnetiltä.

Ruotsin hallitus oli lakkauttanut Ruotsin Hemvärnetin ja riisunut sen aseista kolme kuukautta ennen kuin se ilmoitti päätöksensä erityishallintoalueista. Nähtävästi hallitus – ja varsin perustellusti – oletti, että vastarintaa vallitsevalle kehitykselle voisi odottaa juuri kodinturvajoukkojen suunnasta, toisin kuin täysin politisoituneista poliisin- ja puolustusvoimien organisaatioista. Kieltämättä Hemvärnetin joukkojen keskuudessa oltiin puhuttu kaikenlaista ja oltu äärimmäisen tympiintyneitä tilanteeseen mutta kun hallituksen käsky oli käynyt, niin kaikki sitten kuitenkin luovuttivat ruotsalaisen kiltisti aseensa. Niin kuin olivat luovuttaneet siviilitkin, joilta vietiin sekä puoliautomaattikiväärit, -pistoolit, -haulikot sekä revolverit. Siviileillä oli käytössään enää pulttilukkoisia metsästyskivääreitä sekä maksimissaan kaksipiippuisia haulikoita ja niittenkin kieltäminen oli jo valiokuntakierroksella.

Liljegren ihmetteli:

- Kyllä nuo AK-nelosia ovat. Hemvärnetillä oli noita. Mutta mistä tiedät, että ne ovat juuri Hemvärnetin pyssyjä?

- Armeijalla on AK-viitosia. Ja mulla on yksi kaveri töissä armeijan logistiikassa. Kun Hemvärnetin pyssyt oltiin kerätty, niin varikolle tuli kirjallinen käsky lastata aseet kuorma-autoihin ja kuskata ne Malmöön. Paperissa oli lukenut, että kuljetus luovutetaan vastaanottajalle joka on Lounais-Skånen Erillishallintoalueen Turvallisuusjoukot. Pitäähän meidän uusruotsalaisilla veljillä olla sentään hyvät vermeet vahtia järjestystä.

- Ei saatana… tää menee vain päivä päivältä sairaammaksi. Koskahan ne alkaa luovuttaa niille tankkeja?

- En tiedä. Mutta sen tiedän, että alueluovutukset ei lopu siihen, mitä hallitus on ilmoittanut.

- Mistäs sinä SEN sitten tiedät? Älä vaan sano, että sulla on joku kaveri hallituksessa.

- Ei ole niin ensimmäistäkään. Mutta mulla on tabletti. Kattelepa luppoaikanasi joutessasi asuntojen pyyntihintoja vaikkapa Alueen ulkopuolelle jäävissä Staffanstorpissa, Svedalassa ja Trelleborgissa. Sieltä saa nykyään omakotitalon samalla hinnalla kuin yksiön jostain Luulajasta. Totta kai sieltäkin pyritään pois. Ei siellä ihmisillä mitään illuusioita ole. Ja kun alue muuttuu tyhjäksi ei-kenenkään maaksi niin…

- Niin… sitten Alue leviää sinnekin. Ja silloin hallitus toteaa tilanteen ja vahvistaa sen viralliseksi totuudeksi. Millähän ne muuten meinaa saada tuonne huoltoporukkaa? Siis sähkömiehiä, putkimiehiä ja sen semmoisia?

- Olen kuullut, että ruotsalaiset huoltomiehet saavat mennä alueelle noitten vihernauhaisten turvajoukkojen suojeluksessa. Mutta koska halukkaita ei ole paljoa, niin puhutaan että esmes sähkömiehillä olis niissä keikkahommissa viisinkertainen palkka.

- Taitaa olla niin, että alueella on pian niin sähköt poikki ja putket tukossa.

- Joo. Ja syy on meidän ruotsalaisten.

Radiosta alkoi kuulua lähetys. Oli tulossa vielä yksi evakuointisaattue. Tulossa syvemmältä Malmöstä. Liljegren kuittasi ilmoituksen, miehet ottivat kaiken varalta konepistoolit mukaansa ja alkoivat odottaa saattuetta. Se oli varsin pieni. Koostui yhdestä linja-autosta jota saattoi peräti neljä poliisin panssaroitua autoa. Paikalla odottaneet ambulanssit ajoivat koko poliisivartion eteen ja ensihoitajat avasivat valmiiksi ovet. Liljegren katsoi kiikareilla lähestyvää saattuetta.

- Onkos noi… no saatana, tossa bussissahan on luodinreikiä. Paljon. Mitähän vittua siellä on oikein tapahtunut?

Kun saattue pysähtyi ambulanssien viereen ensihoitajat ryntäsivät välittömästi bussiin ja kuljettivat ambulansseihin neljä haavoittunutta. Kaksi miestä ja kaksi naista. Poliisit nousivat omista autoistaan. Yksi heistä pani tupakan palamaan vaikka kuinka virka-ajalla olikin. Muutama muu seurasi esimerkkiä. Pari muuta työnsi nuuskamörön huulensa. Yksi totesi:

- Suomalaisilla on sanonta että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Sanoisin, että sopii tännekin ihan helvetin hyvin.

- Keitä nuo ovat? Ja miksi ne jäivät jälkeen?

- Nuo ovat koko Skånen viimeiset juutalaiset. Käytiin ne synagogasta hakemassa. Olivat siellä jumissa. Jouduttiin itse asiassa ampumaan itsekin. Oli siellä niitä vihernauhaisiakin. Niitä turvallisuusjoukkoja. Eivät ne meitä estäneet mitenkään. Mutta eivätpä estäneet huligaanejakaan. Tuolla bussissa on viidentoista elävän ihmisen lisäksi neljä ruumista. Saivat huligaanitkin tosin osansa. Me jouduttiin ampumaan tiemme läpi. Saatana, minä otan loparit ja lähden Oskarshamniin serkkuni muovitehtaan pakkaamoon hommiin. Mulle riitti.

Linja-autosta tuli hetkeksi ulos vanha, hauras ja harmaantunut nainen. Hän katseli poliiseja hiljaa ja sanoi sitten:

- Me kiitämme noita rohkeita poliiseja että he pelastivat meidät varmalta kuolemalta. Juutalaisia ei tuossa uudessa Gazassa jätetä henkiin. Mutta me emme kiitä Ruotsin valtiota. Miksi se laski natsit tänne? Natsi on natsi vaikka se puhuisi saksan sijasta arabiaa. Meillä ei ole enää paikkaa täällä. Me olemme hylkiöitä. Myös Ruotsin valtiolle. Meidän on siis lähdettävä. Vaikka emme ole tehneet kenellekään pahaa.

- Minne te lähdette?

- Israeliin tietysti. Vaikka olemme mieltäneet itsemme ruotsalaisiksi sukupolvi toisensa perään. Mutta ei meillä muutakaan paikkaa enää ole. Teidän hallituksellenne toisten ihmisten elämä on arvokkaampi kuin toisten. Kun katselen noita ruotsalaisia naisministereitä, niin näen heillä jokaisella neliöviikset. Natseja, jotka julistavat toimivansa natseja vastaan. Tämä maa ei ole enää maa. Tämä on huonosti käsikirjoitettu kauhuelokuva.

Poliisit eivät osanneet sanoa mitään. Ainakaan mitään, mikä olisi ollut tuntunut riittävältä. He painoivat päänsä häpeästä. Nainen käveli bussiin joka starttasi moottorin ja läksi kohti pohjoista.

Liljegren kysyi työpariltaan:

- Kuinka kauan tätä jaksaa?

Invesgård mietti hieman ja vastasi sitten:

- Pikkuista vajaa kuukauden.

- Hä?

- Minä irtisanouduin kolme päivää sitten. Ajattelin että olenpa tuon irtisanoutumisajan loppuun saakka hommissa. Sen verran menee asioitten järjestelyyn muutenkin. Minä muutan Suomeen. En ole tainnut sanoakaan, että minulla on suomalaiset sukujuuret. Sukuni on alunperin Svenska Österbottenin suomenruotsalaisia. Tosin isoisänikin on syntynyt Ruotsissa mutta sukuhaarojen kesken on ollut yhteyttä aina. Sitä kautta minä pääsen hommiin erääseen vartiointiliikkeeseen. Siinä kaupungissa pärjää ruotsilla. Aion kyllä opetella suomenkielenkin.

- No hemmetti. Tää oli yllätys. Jää kylläkin ikävä hyvää työparia.

- Niin minullakin sinua. Voinhan minä kuulostella vähän jos löytyis sullekin jotain hommia. Minun on tietysti helpompi muuttaa, kun olen vielä poikamies. Ajattelin, että jos löytäisin jonkun mukavan suomalaisnaisen rouvakseni. Siellä uskaltaisi vielä sentään alkaa väsätä lapsiakin. Ja siellä on vielä naisiakin. Oikeita sellaisia. Ruotsalaisnaisen arkkityyppi kun alkaa olla sellainen, että ensin se haluaa että mies ruunaa itsensä ja sen jälkeen se toteaa että ei tommosella ruunalla mitään tee. Mutta jos suunnittelet Suomeen muuttoa, niin se kannattaa tehdä melko nopeasti.

- Kuinka niin?

- Katsos kun Suomen puolella huhutaan ja se taitaa pitää paikkansa että Suomi aikoo säännöstellä myös riikinruotsalaisten maahanmuuttoa. Ainakin se tullaan rajoittamaan tiettyyn määrään.

- Miksi?

- No mietipäs ketkä ovat saaneet Ruotsin tähän tilaan? Javisst, riikinruotsalaiset. Suomalaiset varmaan pelkäävät, että ruotsalaisia vaivaava yhteiskunnallinen mielisairaus saattaa tarttua. Enkä muuten yhtään syytä heitä epäluulostaan.


Kuukautta myöhemmin, Rättvikissä

Kennethin ja Sofian pakolaiselämä oli asettunut varsin nopeasti uomiinsa. Heillä oli käynyt pakolaislotossa varsin hyvä tuuri ja heille oli osoitettu huone eräästä hotellista. Alimmasta kerroksesta. Heillä oli huone, jossa oli kaksi sänkyä, vuodesohva jonka edessä oli pieni sohvapöytä ja ikkunan vieressä isompi pöytä. Lisäksi huoneessa oli pieni wc jossa oli suihku sekä myös minikeittiö eli kaksipisteinen levy, mikroaaltouuni, baarijääkaappi sekä pieni tiskiallas. Vastaanottokeskukseksi muutetussa hotellissa oli tietysti järjestetty ruokailu joten tuo minikeittiö oli luksusta. Lisäksi Sofialle oli tarjolla kouluruoka. Kenneth ei ollut kuullut kenenkään ruotsalaispakolaisen valittaneen ruuasta mikä oli ollut aikanaan yleistä etnisesti edistyksellisten pakolaiseksi kutsuttujen ihmisten kohdalla. Kaiken hyvän lisäksi huoneen kattoon oli pultattu pieni televisio. Ei heillä sinänsä ollut valittamista, tosin ajatus lopullisesti menetetystä niin kodista kuin kotikaupungista hiersi mieltä. Ja tulevaisuus oli tietenkin pelkkää mustaa usvaa.

Sitä kattoon pultattua televisiota Kenneth katsoi tälläkin hetkellä. Yksityisyyttä pienessä huoneessa ei tietenkään ollut paljoakaan mutta se oltiin hoidettu kattoon viritetyilla naru-lakanayhdistelmillä jotka antoivat makuusoppeihin edes hieman rauhaa. Sieltä makuusopestaan Sofia raotti lakanaa ja sanoi isälleen:

- Et viittis kattoa sitä telkkaria kuulokkeet korvilla. Minun pitäis lukea läksyjä.

Kenneth pyysi anteeksi, laittoi langattomien kuulokkeitten plugin televisioon kiinni ja sanoi vielä lakananraosta katsovalle tyttärelleen:

- Kuule Sofia… se on vaan jotenkin niin hienoa että sinä jaksat opiskella noin ahkerasti. Kaiken tämän jälkeen. Sinä et ole oireillut mitenkään… niin kuin normaalin teini-ikäisen olettaisi tekevän tässä tilanteessa…

Sofia katsoi isäänsä ilmeellä joka osattaisiin tulkita vittumaiseksi kaikissa kieli- ja kulttuuriryhmissä.

- Jaa sinä meinaat että minä olen jotenkin epänormaali kun minä en ala perseilemään? Niin kuin sinä ja se yksi helvetin ämmä jonka kanssa sinä väsäsit minut perseilitte silloin kun te olitte nuoria?

- Ei, en minä sitä… jotenkin vaan ajattelin… niin kuin kannustaakseni…

- Tiedätkös isä, sinun kannustuksesi eivät merkitse minulle hevon paskaakaan. Mutta totta kai minä opiskelen. Niin paljon ja niin ahkerasti kuin vain voin. Se on minulle ainoa tie päästä pois Ruotsista.

- Pois Ruotsista… mutta minne?

- En tiedä vielä. Oikeastaan yksi lysti. Suomeen. Baltiaan. Puolaan. Unkariin. Australiaan. Uuteen Seelantiin. Vittu, minä muutan vaikka jenkkien mustimmalle raamattuvyöhykkeelle kun minä vaan pääsen eroon tästä järkensä menettäneestä täisirkuksesta nimeltään Ruotsi.

Sofia veti lakanan kiinni ja jatkoi läksyjen lukemista. Kenneth väänsi sätkän. Viisitoista vuotta kestänyt tupakkalakko oli mennyt tällä reissulla nurin. Hän meni hotellihuoneen pienelle kuistille ja pani palamaan. Pihalla ohitse ajoi pakettiauto joka hänet ohitettuaan jarrutti, peruutti, pysähtyi ja ovesta astui ulos muuan mies. Kas, sehän oli heidän yläkerran naapurinsa Otto Jonsson sieltä Burlövistä. Miehet kättelivät ja Kenneth kysyi:

- Emme ole nähneet sinua sen evakuoinnin jälkeen. Missäs sinä asustat?

Otto vastasi hymyillen sitä tuttua karhumaista hymyään:

- Minähän hommasin itselleni töitä saman tien kun tänne tultiin. Niin kuin tiedät, niin minä olen putkimies ja nykyisessä Ruotsissa ei ole pula niistä ihmisistä jotka puhuu työstä mutta niistä jotka sitä varsinaisesti osaa tehdä on kyllä pula. Paikallinen putkifirma palkkasi minut heti. Palkka ei ole sinänsä kaksinen mutta kerryttäähän se osaltaan vähän eläkettä ja siihen kuuluu lisänä se, että saamme rouvani kanssa asustaa putkifirman hallilla. Siellä kun on muitten tilojen lisäksi pieni yksiö. Ei nyt mitään luksusta millään mittakaavalla mutta kyllä me rouvan kanssa siellä pärjätään. Ja rouva kun on kirjanpitäjä niin hän tekee jonkun verran hommia koneellaan. Mutta kuinkas teillä? Sofia varmaan käy koulua mutta mites sulla?

- Niin no… ei minun osaamiselleni oikein ole käyttöä. Olen minä saanut yhden työtarjouksen. Ihan kohtuullinen palkkakin siinä olisi. Se olisi sisäministeriön nettivalvoja. Minun pitäisi etsiä ja kartoittaa vihapuhetta ja siirtää löydetyt vihapuhujat poliisiviranomaisten tietoon.

- Mutta et ole ottanut työtä vielä vastaan?

- En vielä niin… kun mietityttää vaan jotenkin.

- Jaa… onko sellainen hahmo kuin epäilyksen piru vieraillut luonasi?

- En minä sitä ehkä noin vahvasti sanoisi.

Otto Jonsson hymyili ilmeellä josta ei osannut sanoa oliko se pirullinen vai myötätuntoinen ja alkoi puhua vierasta kieltä. Kenneth ei ymmärtänyt mitä Otto puhui mutta ymmärsi kyllä kielen olevan suomea.

- Kuinka sinä osaat suomea puhua?

- Ehkä siksi, että olen suomalainen. Tosin Ruotsissa syntynyt ja elänyt mutta edelleenkin molempien maitten kansalainen.

- En tiennyt sitä. Mitä sinä sitten oikein sanoit?

- Sanoin että te svedupellet olette kyllä maailman suurimpia ääliöitä. Te saitte rakennettua ehkä maailman toimivimman ja hyvinvoivimman valtion ja kun te sen sitten saavutitte niin te menetitte järkenne ja teitte kansallisesta itsemurhasta kyseenalaistamattoman itseisarvon.

- Tuo on ehkä hieman rankasti sanottu.

- Tuskinpa. Niin kuin sanoin, niin olen suomalainen. Vaikkei siihen kukaan siinä menetetyssä kotikaupungissamme kiinnittänyt huomiota. Enkä itsekään tehnyt siitä sen kummempaa numeroa. Isoisäni oli Antti Jonsson, kotoisin Hangosta. Sukunimestään huolimatta suomenkielinen, mutta osasi toki ruotsiakin kun Hangossa asui. Isoäitini oli Saara Nevalainen, kotoisin Kivennavalta. Syttyi talvisota. Isoisä meni sotimaan ja isoäiti oli lottana. Tuli rauha, ja molemmat joutuivat pois kotoaan. Niin Karjala kuin Hankokin luovutettiin ryssille. He tapasivat talvisodan jälkeen Helsingissä, rakastuivat ja menivät naimisiin. Ja arvaatkos, minne he sitten asettuivat?

- Mistä minä voisin sen tietää?

- No tietysti Porkkalaan. Sitten syttyi jatkosota. Ja sen jälkeen heidät ajettiin kotikonnuiltaan toisen kerran. Kas kun tällä kertaa Porkkala jouduttiin luovuttamaan ryssille. He päättivät, etteivät enää kolmatta kertaa evakoksi rupea. Siksi he muuttivat Ruotsiin. Malmöön. Olivat varmaankin niitä ensimmäisiä suomalaisia jotka muuttivat Ruotsiin. He ajattelivat että ehkä siellä saisi olla, elää ja ennen kaikkea pysyä paikallaan. Kaikessa rauhassa. Eiväthän he evakoksi enää joutuneetkaan. Mutta heidän jälkeläisensä taas kertaalleen joutuivat. Johtuen teidän typerien ruotsalaisten käsittämättömästä sinisilmäisyydestä. Minä ja rouvani jouduimme lähtemään. Ja me lähdemme vielä kerran. Tulen pian siihen ikään, että saan Ruotsista täyden työeläkkeen. Vaimo saa sen vuotta myöhemmin. Muutamme Suomeen ja jätämme tämän itsemurhaa tekevän maan ja kansan taaksemme. Mutta toivotan sinulle ja ennen kaikkea tyttärellesi kaikkea hyvää. Hän on syytön siihen onnettomuuteen mitä omasi ja sinua edeltäneet sukupolvet ovat hänen päällensä langettaneet.

Otto puristi Kennethin kättä lujalla otteella. Kenneth tajusi Oton ajatelleen omasta löysästä kädenpuristuksestaan että se oli kuin olisi kuolleen mulkkua koetellut. Sellainen hänen kädenpuristuksensa oli aina ollut. Ehkä se kuvasi luonnetta. Kenneth ymmärsi Oton olevan oikeassa. Kennethin täytyisi varmaankin tehdä jotakin. Mutta mitä hän tekisi? Mihin hänestä olisi? Olisiko hän taistelija? Hän painoi päänsä alas ja ymmärsi tekevänsä sen, mitä sosialidemokraattisen Ruotsin aivopesuun vapaaehtoisesti alistunut mies olisi aina tehnyt. Eli hän ei tekisi mitään. Huomenna hän soittaisi sisäministeriöön ja ilmoittaisi vastaanottavansa netin vihapuhevalvojan paikan.

Ehkä hänessa olisi sen verran miestä, tai sen muistoa jäljellä, että hän antaisi Sofian tehdä omat ratkaisunsa eikä pyrkisi vaikuttamaan niihin. Tai oikeastaan, kuinka hän edes onnistuisi? Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen aikuinen. Hän itse oli pelkkä miesoletettu. Joka ymmärsi, että hän oli osa kansallista itsemurhaa. Jonka hän tunnisti, mutta hänestä ei ollut toimimaan sitä vastaan. Ei edes arvostelemaan, sillä arvostelun myötä hän kieltäisi koko aikuisiän itsensä. Hän ymmärsi, että hänen valheelle rakennettu ja valheella pönkitetty egonsa oli hänelle tärkeämpää kuin kansansa tulevaisuus.

Hän ymmärsi sen perinteisenä ruotsalaisena sosialidemokraattina. Joka upposi valtiolaivansa mukana ollen reikäisestä laivastaan ylpeä.


lauantai 18. marraskuuta 2017

UUSINTA: ANTIFASISTINEN TAISTELURYHMÄ

Lukijahan on hyvin perillä siitä että hiljattain takkutukat menivät ja polttivat neljä Valion tuotteita kuljettavaa jakeluautoa. Kyse oli virallisesti protestista maitotuotantoa vastaan. Noin varsinaisena syynä on tietysti leikkipartisaanien turvallisissa ja riskittömissä olosuhteissa suorittama elämysmatkailu, jota tehdessään leikkipartisaani voi hetken ajan tuntea olevansa Che Guevara. Ajattelin kirjoittaa asiasta muutaman rivin, mutta sitten tuli mieleeni että ehkä tässä olisi uusinnan paikka toukokuussa 2014 kirjoittamalleni jutulle. Joku saattaa kuvitella, että minä esittäisin tässä jutussa kirjoitetut erikoiset ja ehkä jopa brutaalit menettelytavat jonkunlaisena manuaalina eikä hän välttämättä ole täysin väärässä. Tosin jos joudun polpon kuulusteluun niin kiistän kategorisesti kaiken ja vetoan amatöörikirjoittajan tekotaiteelliseen vapauteen. Siirtykäämme siis Pinnanmaan maakunnan Härnävän kuntaan joskus tulevaisuudessa:

ANTIFASISTINEN TAISTELURYHMÄ

Tapahtuma-aika ja –paikka: Vuonna 2023, kesäkuussa, myöhään yöllä,  Pinnanmaan maakunnassa, Härnävän kunnassa


Pakettiauto läheni paikkaa, jossa aktivistien oli määrä tehdä iskunsa. Autossa oli neljä nuorta miestä.

- Anders, 17 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Juge, 20 vuotta, ylioppilas, suunnittelee hakevansa joskus valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Asuu vanhempiensa luona.
- Pärre, 18 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Zebu, 19 vuotta, yhteiskunnallisen sortorakenteen vuoksi työtön. Selviää hengissä ainoastaan lakimiesisänsä ja ekonomiäitinsä almuilla. Asuu vanhempiensa hankkimassa yksiössä.

Nämä neljä nuorta tuimailmeistä miestä olivat valmiita iskuun. He kuuluivat Antifasistiseen Aktivistitoimintaryhmittymään AFATR:ään ja he olivat ajaneet Pinnanmaan Härnävään aina Helsingistä saakka. He noudattivat AFATR:n keksimää nerokasta toimintastrategiaa, eli eri paikkakunnille hankittiin iskujen tekijät aivan muilta paikkakunnilta, että fasistisen poliisin olisi mahdollisimman vaikeaa saada iskujen tekijöitä kiinni. AFATR:in mielestä oli jo lopultakin aika seurata ruotsalaisten partisaaniaktivistien tiellä, ja aloittaa suora toiminta.

Tämä ryhmä oli AFATRin yksi kokeneimmista, he olivat osallistuneet aikaisemmin jo kolmeen samanlaiseen iskuun. Heidän kohteenaan olisi tällä kertaa härnäväläinen perussuomalainen kunnallispoliitikko, kansallismieliseksi julkisesti tunnustautunut ja paikallista fasistista toimintaa johtava Antti Ärvähtälä. Hän saisi nyt kokea luokkatietoisen työläisvihan. Iskuryhmä suhtautui tehtäväänsä äärimmäisen vakavasti, sillä siihen osallistuvat Anders, Pärre ja Zebu eivät olleet juoneet matkan aikana kuin kuusi pulloa olutta per aktivisti. Juge oli aivan selvinpäin, sillä hän oli ainoa porukasta, joka oli ajanut ajokortin. Suuremmat kaljamäärät ja muutamat hyvät tötsät vedettäisiin vasta onnistuneen iskun jälkeen. Ammattilaisiahan tässä oltiin.

Anders ei ollut aivan varma siitä, miksi hän oli tässä toiminnassa mukana. Mistään luokkatietoisuudesta tai köyhyydestä ei ollut kyse, sillä Anders oli ylempään keskiluokkaan kuuluvien vanhempien ainoa lapsi, eikä hänellä ollut puutteesta ja persaukisuudesta minkäänlaista käsitystä. Luonnollisesti hän vihasi natseja, sillä natseja kuului muodikkaasti vihata. Hän ei sinänsä oikein hahmottanut, mikä tekee natsista natsin, ja miksi niin moni ihminen heidän liikkeessään natsiksi määriteltiin.

Ei hän toisaalta sillä jaksanut päätään vaivata. Hienointa, ja varmaankin tärkeintä oli toiminta itse. Anders tunsi elävänsä jännityselokuvassa. Ja hienointa oli, että tässä jännityselokuvassa ei oikeastaan ollut loukkaantumisen vaaraa. Poliisikaan ei oikein jaksanut jahdata heitä. Tai olisi se kai jaksanutkin, mutta ei saanut lupaa tarpeeksi tehokkaaseen toimintaan. AFATRilla kun löytyi huomattavaa tukea puoluekentältä. Anders ei tajunnut, että oikeastaan hän ei ollut mikään kapinallinen, vaan puoluepolitiikan työkalu. Toisaalta se, mitä ei tajunnut ei myöskään mieltä vaivannut. Aikaisemmat, pääkaupunkiseudulla tehdyt keikat olivat olleet helppoja. Nyt oltiin menossa maaseudulle, mutta varmaankin ne peltopellet olisivat vieläkin avuttomampia.  

Iskuosasto saapui kohteena olevaan osoitteeseen. Juge pysäytti auton sata metriä ennen rivitaloa, jossa Ärvähtälä asui, ja jäi ratin taakse mahdollistamaan nopean vetäytymisen. Anders, Pärre ja Zebu hiipivät hiljaa suorittamaan hyvin harjoitettua iskuaan. He etenivät rivitalon postilaatikoille, josta nopeasti tarkoilla taistelijasilmillään erottivat Ärvähtälän postilaatikon. Tiukan koulutuksensa mukaan he toimivat ryhmänä kuin kone. Pärre aukaisi postilaatikon, Anders pudotti siihen muovipussista matkan varrella vääntämänsä paskat ja Zebu kaatoi postilaatikkoon pari vissypullollista kusta, mitä he olivat matkan varrella tiristäneet.

Partisaani-isku oli vasta alussa. Iskuosastomiehet hiipivät hiljaa Ärvähtälän rivitaloasunnon luo. Vihollisia ei näkynyt ja kaikissa asunnoissa oli valot poissa. He alkoivat spreijata seiniin hakaristejä, sekä NATSI- ja RASISTI-sanoja. Sitten oli vuorossa loppuhuipentuma. Pärre alkoi hakata mukanaan tuomalla kirveellä Ärvähtälän ovea. Asunnossa syttyivät valot, ja he kuulivat miehen huutavan että mitä helvettiä. Nyt oli aika vetäytyä, mutta vielä mennessään aktivistit heittivät mukanaan tuomansa isot kivet rivitaloasunnon ikkunoista läpi.

Ikkunat helähtivät kappaleiksi, Juge kaasutti auton paikalle ja aktivistit hyppäsivät kyytiin. Taustalla kuului lapsen itkua, mutta aktivistit tuumivat, että natseille ei anneta armoa, eikä heidän pennuilleenkaan. Juge käänsi auton kohti Helsinkiä. Fasisminvastaiset partisaanit saattaisivat jälleen raportoida esihenkilöilleen onnistuneesta iskusta. He ajattelivat, että ennen iskujen aloittamista he olivat vielä poikia. Mutta nyt he olivat miehiä. Aktivistimiehiä. Partisaaneja. Saattoipa olla, että Helsingissä alkaisi sankareille ruveta lohkeamaan mukavasti myös aktivistipimpslooraa.

Antti Ärvähtälä tuli ulos pihalle haulikko kädessään ja katseli hävitystä hiljaisena. Tässä olisi työtä korjatessa ja siivotessa. Mutta ensin pitäisi tehdä jotain muuta. Hän käveli takaisin sisään, kaivoi kännykkänsä, ja lähetti ryhmätekstiviestin useaan kymmeneen numeroon.

”Se on alkanut täälläkin”.

*

Kuukausi myöhemmin, heinäkuussa 2023, samaisessa Härnävän kunnassa, Pinnanmaan maakunnassa.

Samaiset neljä nuorta miestä ajoivat jälleen kohti Pinnanmaan Härnävää. Heillä oli nyt uusi tehtävä. Anders katseli aika ajoin repsikan paikan meikkipeilistä mielissään uutta rastakampaustaan, jonka hänen vanhempansa olivat hänelle maksaneet. Harmi, että se ei ulottunut paljoa leukaa alemmaksi. Mutta hänellä oli mielikuva, kaunis mielikuva, jossa hän valkoisena rastasoturina rynnäkkökivääri kädessään hyökkäisi mustan rastasoturiveljensä kanssa kohti fasistien miehittämää rakennusta ja tuhoaisi viholliset. Hän tunsi rynnäkkökiväärin. Hän oli nähnyt sellaisen internetissä. Niin Anders kuin kaverinsakin olivat jonkunlaisen vallankumouksellisen soturiromantiikan lumoissa. Kunhan sen saattoi tehdä itselleen turvallisesti.

Heidän kohteensa oli tuo sama mies. Antti Ärvähtälä. Ja nyt mentäisiin astetta pitemmälle. Mies hakattaisiin. Ja nuo fasistit olivat tehneet asian vielä niin naurettavan helpoksi. Kaksi viikkoa myöhemmin heidän ensimmäisen iskunsa jälkeen oli AFATRin tiedusteluosasto huomannut Härnävän Uutisten nettisivuilla seuraavan uutisen:

”Härnävän Erämiesten ylimääräinen kesäkokous pidetään metsästysmajalla 23.7. 2023 klo 19.00. Puheenjohtaja Antti Ärvähtälä.”

AFATRin tiedusteluosasto oli ottanut selvää siitä, missä kyseinen metsästysmaja sijaitsee. Luonnollisesti he tiesivät myös Ärvähtälän osoitteen. Oltiinhan siellä käyty jo vierailemassa. Ei ollut vaikeaa laskea ajallista ikkunaa, milloin Ärvähtälä läksisi kotoaan kokoukseen ja tehtäväänsä vihkiytyneet aktivistit voisivat suorittaa operaation.

Laskelmat osoittautuivat oikeaksi. Sadan metrin päässä Ärvähtälän talosta pakettiautossa kyttäävät aktivistit näkivät, että Ärvähtälä tuli ulos rivitaloasunnostaan ja käveli kohti autoaan. Tilanne oli otollinen. Ärvähtälän lisäksi näkyvissä ei ollut ketään muuta ihmistä. Ainoastaan pari Ärvähtälän auton lähellä olevaa parkkeerattua tummaikkunaista pakettiautoa. Aktivistit laittoivat kommandopipot päähänsä. Juge löi tallan pohjaan ja he ajoivat Ärvähtälän auton viereen. Kaikki ryntäsivät autosta ulos, heillä oli rautaputket käsissään ja heistä isokokoisin Juge meni ensimmäisenä Ärvähtälän luo, näytti rautaputkeaan ja huusi:

- Arvaatkos natsipaska mitä seuraavaksi tapahtuu?!

Andersin ihmetykseksi Ärvähtälä ei ruvennut ruikuttamaan armoa, vaan totesi tyynesti, että joo, kyllä mulla melko hyvä kuva siitä on. Tämän jälkeen hän pamautti vielä uhoavaa ja rautaputkeaan heiluttavaa Jugea nyrkillä päin naamaa. Juge putosi saman tien katuun. Samalla Anders kuuli aukeavien liukuovien ääniä. Ne pakettiautot. Anders kuuli askelia ja katsoi taaksepäin. Heidän ympärillään oli kahdeksan miestä. Heitä vanhempia. Kolmekymppisiä, nelikymppisiä, viisikymppisiä. Kooltaan keskikokoisesta jääkaappipakastimeen. Heillä kaikilla oli käsissään pesäpallomailat. Joita he taputtivat hymyillen kämmeniinsä. Ärvähtälä sanoi:

- Saattaa pojat olla viisaampaa, että pudotatte ne astalot tuohon maahan. Muuten me joudutaan ottamaan ne teiltä pois. Ja se ottaa pojat sitten kipeetä se.

Andersin sisällä asuva valkoinen rastataistelija läksi yllättäin lomille osoitteeseen poste restante ja hän pudotti rautaputkensa maahan. Samoin tekivät Pärre ja Zebu. Miehet tulivat, repivät pois heidän kommandopiponsa, löivät heidän päähänsä huput ja sitoivat heidän kätensä nippusiteillä. Sitten heidät heitettiin pakettiautoihin ja käskettiin pitämään turvat kiinni. Partisaaniunelmastaan tylysti herätetyn Andersin oli hyvin helppoa noudattaa määräystä.

Anders ei nähnyt, mihin heitä vietiin, mutta ajo kesti ehkä parikymmentä minuuttia. Loppuvaiheessa auto tutisutti sen verran, että jopa helsinkiläinen Anderskin ymmärsi heidän olevan metsätiellä. Andersin sisällä myllertävä pelko lisäsi tutinaa entisestään. Lopulta auto pysähtyi, Anders raahattiin autosta ulos ja kävelytettiin kahden miehen välissä. Kävelyttäminen oli ehkä väärä sana, sillä Andersilla eivät jalat juuri maata tavanneet. Lopulta loputtoman tuntuinen matka päättyi. Anders kuuli vetisiä pärskähdyksiä ja kauhunhuutoja. Sitten oli hänenkin vuoro. Hän tunsi putoavansa johonkin märkään ja kylmään. Henki salpaantui. Hän tunsi, kuinka hänen olkapäittensä alle työnnettiin jonkunlaiset parrut, ettei hän hukkuisi. Missä helvetissä hän oikein oli?

Sitten huppu vedettiin pois. Hän huomasi olevansa hartioitaan myöten suossa. Juge, Pärre ja Zebu olivat muutaman metrin välein samanlaisessa suomontussa. Miehiä heidän ympärillään oli jo toistakymmentä. He katsoivat ahdingossa olevia partisaaneja väsähtäneen halveksuvilla ilmeillä.

Valkoinen rastasoturi oli Andersista lähtenyt jo loman sijasta varhaiseläkkeelle, hän tunsi laskevansa allensa ja kysyi itkunsekaisella äänellä:

- Aiotteko te tappaa meidät?

Antti Ärvähtälä tuli Andersin suomontun viereen ja ihmetteli:

- Tappaa? Eihän me nyt toki semmoista. Tehän olette pojat aktivisteja. Ja ymmärtääksemme te olette myös kovia luontoaktivisteja. Joten me joviaaleina miehinä annamme teidän tutustua Härnävän koskemattomaan luontoon. Ihan perstuntumalla. Tää on kuulkaa pojat ihan luonnontilainen ojittamaton suo. Nyt tutustutaan siihen jonkun aikaa.

Pärre huusi itkunsekaisella äänellä:

- Mutta me kerromme teistä poliisille! Tää on kidutusta!

Silloin taempaa Pärren luo tuli eräs viiksekäs viisikymppinen mies ja totesi:

- Kidutusta? Jaa-a. Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Vaan nytkös teille fasistipoliisin apu alkaa kelpaamaankin? Mutta minähän olenkin oikea mies siinä pulassa. Minä olen katsokaas Härnävän nimismies Pentti Rytönen. Ja sillä aikaa kun te makaatte kaulaa myöten suossa, niin Härnävän poliisiasemalla kirjataan ylös juopumuspidätys ja putkakeikka neljästä helsinkiläisestä huligaanista. Niin että alkakaahan pojat nauttia aidosta koskemattomasta luonnosta, mistä te niin kovasti tykkäätte puhua. Onhan teidän lopultakin aika tutustua siihen myös livenä.

Tämän  jälkeen miehet löivät aktivisteille kapulan suuhun, virittelivät nuotion, pistivät kahvit kiehumaan, paistelivat makkaraa, söivät eväsleipiä ja rupattelivat keskenään mukavia kiinnittämättä mitään huomiota neljään aktivistiin, jotka yrittivät kapulansa läpi huutaa apua, jota ei koskaan tulisi.

Kuinka kauan?

Andersilla ei ollut enää mitään käsitystä kuluneesta ajasta.

Mutta siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kylmä. Siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kauhu. Hän teki myös ensi kertaa kunnolla tuttavuutta eläimeen nimeltä mäkärä. Tälle suolle oli keskittynyt maailman joka ainoa mäkärä. Ehkä pahinta oli se, että nuo miehet eivät uhkailleet häntä mitenkään. Eivätkä edes kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Kunhan paistelivat makkaraa ja antoivat hänen, Jugen, Pärren ja Zebun maata kaulaa myöten suossa.

Lopulta piina päättyi.

Heidät nostettiin suosta ylös ja heidän päähänsä lyötiin jälleen huppu. Sen jälkeen heidät heitettiin taas autoon ja käskettiin taas pitämään turpansa kiinni. Valkoisen Buffalo Soldierinsa menettäneille aktivisteille tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ajo kesti tällä kertaa paljon pitempään ja Andersin mielessä kävi kauhukuva siitä, että heidät kuitenkin tapetaan.

Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin kuin tämäkin ajo. Heidät revittiin pois pakettiautosta, nippusiteet nipsaistiin irti ja huput vedettiin pois päästä. He huomasivat olevansa Pinnanmaan maakunnan rajalla, parkkipaikalla, jossa oli maakunnan infopiste. Parkkipaikalla oli myös heidän oma pakettiautonsa, ehjänä ja koskemattomana. Nimismies Rytönen totesi aktivisteille:

- No niin, pojat. Saattaa olla viisainta, että te palaatte sinne Helsinkiin, ettekä enää koskaan tule takaisin. Seuraavan kerran, kun te yritätte leikkiä täällä partisaania te palaatte takaisin siihen samaan suohon. Sillä erotuksella, että silloin te olette siellä suossa pää alaspäin.

Miehet siirtyivät omiin autoihinsa ja ajoivat pois. Juge siirtyi kuskin paikalle, käynnisti moottorin ja muutkin siirtyivät autoon sisälle. Ensimmäinen varttitunti meni täydessä hiljaisuudessa kun puhallin alkoi lämmittää ja sulattaa horkassa täriseviä aktivisteja. Kun veri alkoi kiertää tarpeeksi, he alkoivat puhua. He päättivät hetken mietittyään sanoa AFATRille, että operaatio oli ollut osittainen menestys. Kohteena ollut fasisti oli nähnyt heidät liian aikaisin ja juossut paskat housussa karkuun.

Ja he päättivät sanoa AFATRille myös, että he olivat jatkossakin valmiita toimimaan järjestön puolesta.

Tosin vain internetissä.

Olivathan he jo vanhoja ja väsyneitä taisteluveteraaneja. Nyt oli nuorempien aika yrittää.