Monday, August 22, 2016

JOTAIN IHAN MUUTA XL


Kansalaiset. Medborgare. Hotelli Yrjöperskeles esittää. Hotel Gävlagöran förevisar:

KEKKOSLOMAILUA KEKKOSLOVAKIASSA

Näitten yhteiskunnallisesti synkkien ja seitsemän päivää kestävien masentavien maanantaitten välissä tekee taas mieli naputella jotain kevyempää eli siirrymme jälleen retroilun pariin ja käymme hieman läpi sitä, minkälaista oli tavallisten suomalaisten ihmisten luksusluokan lomamatkailu 1970-luvun Suomessa. Tarkalleen sanoen kirjoituksessa leikataan vuosi 1979 eli elettiin vielä niitä Kekkosen aikoja joitten ajateltiin kestävän loputtomiin ja sitten ihmeteltiin, kun eiväthän ne kestäneetkään.  Kun Urkki vuonna 1981 ilmoitti että mä en viitti enää, se oli tietysti järkytys koko Suomelle. Mutta vuonna 1979 Kekkosen testamentti alkoi vielä sanoilla jos minä kuolen ja siihen uskoi kekkoslovakialainen hallintoalamainenkin ja sai siitä turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. ja kävihän bilateraalinen kauppa Neuvostoliittoon silloin vielä täyttä häkää.

Onnistuneeseen lomamatkaan tarvitaan tietysti tiettyjä oleellisia elementtejä. Ensimmäinen elementti on tietysti matkalle osallistujat. Kyseisessä tapauksessa osallistujina oli Perskeleen ja Mälvälän perheet. Täysin tavallisia suomalaisia ihmisiä. Neljä aikuista ja neljä pojanmölliä. Pojanmöllit olivat iältään alkaen vaille kymmenvuotiaasta päättyen Ykään, joka oli neljäntoista. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettuja nulikoita, tosin tietysti jo ikänsä vuoksi alttiita kaikenlaisiin töllönpuuhailuihin. Isä-Perskeles oli pitänyt aikaisemmin keväällä Ykälle ja Jykälle aiheesta lyhyen motivointikeskustelun.

- Mitenkäs on, möllit? Lähetäänkös lomalla käymään Lapissa?

- Joo!

Se oli hyvä keskustelu. Tietysti oltaisiinhan sinne lähdetty vaikka pojat olisivat sanoneet ei, mutta mölleissä heräsi kyllä aito mielenkiinto ja reissun odotus. Seuraava tarpeellinen elementti onnistuneeseen lomaan on tietysti jonkun sortin matkasuunnitelma. Tässä tapauksessa ideana oli ajaa Itä-Lappia pitkin aina Norjan puolelle Ruijaan ja sieltä sitten Suomi-neidon päänuppiin Sevettijärvelle josta Isä-Perskeles ja Isä-Mälvälä olivat saaneet Oy Firma Ab:n kautta hankittua tunturimökin viikoksi. 

Siinähän sitä suunnitelmaa jo sitten olikin. Jolloin kaivataan jälleen seuravaa elementtiä eli tarvitaan kulkuväline. Kyseisenä aikakautena oltiin Suomessa jo saatu elintaso nousemaan mukavasti ja niinpä sekä Perskeleillä että Mälvälöillä oli hankittuna matkaa varten mukavat ja erittäin tilavat perheautot, ts. Perskeleillä oli vuoden 1972 Toyota Corolla jota kutsuttiin myös nimellä riisimopo ja Mälvälöillä vuoden 1977 Saab 96 eli tuttavallisemmin läskinpala. Tavaratila molemmissa toki riitti kun otti myös kattotelineen käyttöön eikä pakannut mukaan mitään tyhjänjoutoa.



Nykyajan renkailla varustetulla tietokoneella autoileva ihminen saattaisi nimittää noita autoja pienikokoisiksi pommeiksi ja maksimissaan kauppakasseiksi, mutta toisin kuin nykyisissä tila-autoissa ja suosituissa citymaastureissa (joilla ei itse asiassa pärjää maastossa) näissä japanilaisen ja ruotsalaisen autotekniikan hienouksissa oli mukana myös ns.  matkaterapeuttinen elementti sillä Perskeleilläkin loput tavaroista survottiin takapenkille Ykän ja Jykän väliin ja tämä demilitarisoitu vyöhyke esti jo pelkällä massallaan pahemman keskinäisen kinastelun. Mikäs siis perheillä oli aikaisin eräänä vuoden 1979 heinäkuun  aamuna päästää ilmoille sekä riisimopon suoran nelosen että läskinpalan V-nelosen ruhjova, jylisevä, raastava ja pysäyttämätön voima, lyödä ykköstä läpeen ja aloittaa matka Nyhtänköljästä kohti pohjoista.

Ennen kuin lyötiin ykköstä läpeen lyötiin vielä poikien persuuksiin piikit. Rouva Mälvälä, ammatiltaan terveyssisar tuuppasi niin kahdelle Perskeleen pojalle kuin kahdelle Mälvälän veljekselle tanakan b-vitamiiniruiskeen perskannikkaan. Se kuulemma auttoi hyttysiä ja mäkäröitä vastaan. Kyseisellä reissulla oli turistin kannalta hyvin helppo mäkärävuosi, mutta myöhemmin aikuinen Ykä hoksasi, että b-vitamiinin syöminen ihan oikeasti auttaa. Se vissiin muuttaa hienhajun sellaiseksi, että se ei miellytä Lapin muuten niin ylen vittumaista polttiaismäkärää.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Siinä reissun aikana vielä kovin nuorelle Ykälle vasta kunnolla valkeni eräs oivallus. Nuoren pojan elämähän on täynnä oppimista ja oivalluksia. Tämän kertainen oivallus oli se, että on olemassa asia nimeltä etäisyys.

Tähän mennessä Ykälle matka Maakuntakaupunkiin eli 50 kilometriä oli ollut pitkä matka. Ja erään toisen tuttavaperheen luo Naapurimaakuntakaupunkiin eli 100 kilometriä oli ollut ihan jumalattoman pitkä matka. Nyt kun edettiin pohjoiseen ja alettiin ajaa Kainuun selkosia, niin termi ”etäisyys” alkoi ihan oikeasti hahmottua. Asiat ja paikat ovat kaukana ja maailma on huomattavasti suurempi, kuin mitä pikkupoikana tuli kuviteltua. Kun alle kymmenvuotiaana pienen pojan maailma mahtui loppujen lopuksi noin kymmenen kilometrin melko turvalliseen harppiympyrään.


Etäisyyttä Kainuun ns. Kekkosteillä.

Matkan edetessä ensimmäiseen etappi- eli yöpymispisteeseensä ts. Kuusamoon kaivattiin tietysti seuraavaa olellista elementtiä eli matkamajoitusta ja sehän olikin aivan kunnossa. Asiassa ei tarvittu ennakkovarausta eikä verkkopankkimaksuja (Nuori Ykä vuodelta 1979 kysyy tässä välissä että mikä on verkkopankkimaksu? Liittyykö se jotenkin kalastukseen? Käytetäänkö vuonna 2016 valuuttana kuivattua kalaa? Mikä on ahvenen kurssi särkeen verrattuna?) vaan pienen käteisellä suoritetun yöpymismaksun jälkeen molemmat perheet levittivät leirintäalueelle kompaktit matka-apartementosit eli kupoliteltat, johon oli vielä hankittu läpinäkyvä muovipressu sateensuojaksi. Teltan pohjalle asetettiin puolen sentin paksuiset kenttäpatjat ja sen päälle viriteltiin ruskeat bensa-asemalta ostetut makuupussit. Siinä sitä olikin sitten mukava köllötellä. Sen verran niukkahan se teltta kooltaan oli, että jos Isä-Perskeles käänsi kylkeään, niin samalla sitä käänsivät väkisin kaikki muutkin, mutta pitäähän sitä kylkeään käännellä muutenkin. Muuten paikat puutuu ja rupee ikävästi pisteleen.


Pelkkä yöpyminen luksusolosuhteissa ei tietenkään riitä, sillä tarvitaan seuraava oleellinen elementti eli matkaravintola ja siinähän se sijaitsi heti Perskeleitten ja Mälvälän telttojen välissä. Molemmilla porukoilla oli huoltoasemalta hankitut kaasukeittimet sekä kattilat ja leirintäalueelta sai vettä, joten gourmet-ateria lé cuisson de canette au soupe pois valmistui ns. alta vällein ja sitähän äyskäröitiin ääntä kohti antaumuksella.


Lé cuisson de canette au soupe pois. Ja pardón my french. Enhän minä sitä osaa. Käännöskoneella tehty käännös ei välttämättä ole ihan kohdallaan.

Palanpainikkeeksi oli tarjolla tietysti näkkileipää, jonka päällä oli suurena herkkuna metvurstia, joka oli säilynyt mukavasti kylmälaukussa jota jäähdyttivät kylmä-kallet sekä luonnollisesti Floraa. Mitäs me oikein syötiin, ennen kuin oli Floraa? Mitäs sä oikein meinaat? Ettei ollu Floraa?


Kuusamossahan vietettiin kaksikin päivää ja seuraavana päivänä gourmet sen kuin parani, eli keitettyjen makaroonien sekaan sotkettiin tölkkilihapullia ja siihen aikaanhan ne olivat vielä ihan oikeasti hyviä.


Onnistuneen 1970-luvun suomalaisen lomamatkailun kaikkia välttämättömiä elementtejä ei pysty hankkimaan ennen matkaa, vaan osa on hankittava tien päältä. Yksi näitä välttämättömiä elementtejä on turistirekvisiitta ja tämän asian puute korjaantui Rukatunturilla jota kaikki möllit alkoivat nimittää jonkun päähänpiston myötä välittömästi Huratunturiksi niin kuin se olisi ollut paremmankin luokan vitsi. Yhtä kaikki, joka möllin päänuppiin ostettiin karmean näköiset oranssivalkoiset Lappi-lierihatut vaikkei teknisesti ottaen vielä oltu Lapissa vaan Koillismaalla. Lätsät pysyivätkin sitten heppujen päässä kuin liimattuna. Syy siihen lätsään innostumiseen näin jälkeenpäin on jäänyt vähän hämärän peittoon, mutta pakkokos sitä kaikkea on persjuuria myöten analysoida, häh? Ikävä kyllä siitä lätsästä ei ole hallussa valokuvaa. Ja netistähän nuo muutkin kuvat on tullut etsittyä, sillä silloin kameran filmirullassa oli kumminkin vain 16 kuvaa, eikä filmiä jonkun lätsän takia tullut poltettua. Jokainen kuva mietittiin tarkkaan. Kannattaako polttaa filmiä vaiko ehkä ei?

Kun matka eteni kohti pohjoista tuli jälleen tapetille onnistuneen kekkoslomamatkan yksi oleellisista elementeistä eli viihde. Nykynuoriso pystyy tietysti autossaan katsomaan tabletiltaan tai älyhärpäkkeeltään elokuvia, surffailemaan netissä ja kuuntelemaan tiedostoissaan olevia noin kuuttatoista miljoonaa kappaletta. Jaahah, tähän vuoden 1979 Ykä haluaa taas puheenvuoron:

- Hei sinä vanha Ykä, sinä äijän räähkä joka minusta joskus tulee. Ookkonää vähän tyhmä? Tabletit ovat pillereitä joita otetaan jos lääkäri määrää tai jos päätä särkee. Ei niistä voi katsella elokuvia eikä kuunnella musiikkia. Sitten on kyllä niitä tabletteja, jotka pistää ihmisen näkeen näkyjä. Milloinkas sinä olet niitä ruvennut kiskomaan? Kerro heti, niin minä voin toimia toisin kuin sinä! Minun elämästänihän tässä on kyse! Sinä nyt kumminkin olet jo kelan ja kuopan puolessa välissä.

Ehkä tässä vaiheessa on turha yrittää selittää nuorelle Ykälle tabletin ja tabletin eroa. Ehkä on viisainta vaan todeta, että  ei me kekkoslovakialaisetkaan ihan tyhjin viihdekäsin tien päälle lähdetty sillä riisimopossa oli autoradiokasettisoitin, semmoista vanhaa kunnon nänniradiomallia. Viihdettä radion puolella tarjosi Yleisradion yleis- ja rinnakkaisohjelma, tosin katvealueita oli aika paljon. Johtuneeko siitä, että radion vastaanotin ei välttämättä ollut kovin tehokas vai oliko linkin lähetysteho huono? Mutta katve ei ollut ongelma, sillä oltiinhan mukaan pakattu huomattava määrä kasettiviihdettä eli Finnhits 6 sekä Lea Lavenin ”Chanson Laven”, joihin ymmärrettävästi matkan aikana tuli hieman kyllästyttyä. Ykällä ja Jykällä olisi ollut kyllä kotonaan kasetilla huomattava määrä rock´n´rollia, mutta se oli selvä, että Corollassa ei sitä kuunneltaisi joten eipä tuota tullut kysyttyäkään.


Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Kun sitä Lea Lavenin kasettia oli tullut kuunneltua montakytviis kertaa, niin siinä heräsi nuoren miehen mielessä jo filosofisia kysymyksiä. Erityisesti kappaleesta ”Näin Miestä Petkutan”. Siinähän Lea alussa laulaa ruikuttaen kun hän on tansseissa pelkkä seinäruusu. Miehet eivät osoita kiinnostusta. Ja sekös jurppii. Sitten hän näkee vaivaa ja skarppaa tyyliään. Nythän olisi tie onneen valmis ja flaksi kävis niin, että rumempia sais harjalla huitoa sivummalle. Mutta sitten kun miehet osoittavat kiinnostusta niin kappale jatkuu ”ja mies kun valmistuu… en kuiskaakaan mä juu…”. Ja sehän pisti nuoren miehen miettimään että miksi nähdä niin suuri vaiva päästäkseen samaan lopputulokseen kuin ennenkin eli ei yhtään mihinkään? Jos kerran kutkutti, niin olis laskenut herrasmiehen rapsuttamaan. Ykä tuumaili siinä autossa istuessaan, että aikuisten maailma taitaa olla aika monimutkainen. Ja siinä nuori Ykä oli aivan oikeassa vaikkei paljon muusta vielä loppujen lopuksi juuri mitään vielä hahmottanutkaan.

Jatkamme matkaa ja törmäämme onnistuneen luksusloman seuraavaan elementtiin eli täysin uudet maisemat. Ja tämähän tapahtui kun oltiin edetty Saariselän kohdalle. Pohjoisessa käyneet lukijat tietävät, että siellä mäkeä noustessa kaikki puut lopulta katoavat ja jäljellä on vain kaljupäisiä tuntureita. Ensimmäinen kerta on tietysti aina vaikuttavin ja tietysti harmittaa, että sitä ensimmäistä kertaa ei voi koskaan kokea uudestaan. Matka jatkui siinä aina Kaunispään huipulle, jonne meni jo silloin tie.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Siellä Saariselällä, maaston kohotessa ja viimeistenkin puitten kadotessa Ykä hoksasi taas uuden oivalluksen. Etäisyyden lisäksi on olemassa toinenkin uusi asia.

Horisontti.

Suurin osa suomalaisistahan asuu seuduilla joissa horisonttia ei oikeastaan ole. On vain paljon metsää ja sen alla lepikkoa, vitelikköä, pöpelikköä, vesakkoa, ryteikköä, häpelikköä ja muuta sen sellaista mikä saa aikaiseksi sen, että horisonttia ei tosiasiassa havaitse. Maastotyypeistä voi muuten todeta pitkäaikaisen metsästyskokemuksen myötä että kaikkein hankalin maasto suunnistaa on suuri ojitettu suo, johon on istutettu parikymmentä vuotta aikaisemmin mäntypuuta. Jos paikka on vieras eikä kompassisuuntaa ole, niin suunta häviää kerta kaikkiaan. Kun ei ole mitään kiintopistettä.

Mutta siellä Kaunispään huipulla näkyi horisontti. Maasto näkyi kymmenien kilometrien päähän. Suunnistaminen tunturi-Lapissa on huomattavasti helpompaa kuin metsä-Suomessa. Näkymästä  räpsittiin sitten tietysti kuviakin, jotka osoittautuvat sitten myöhemmin surkeaksi pettymykseksi. Molempien perheitten käytössä oli siihen aikaan yleinen Agfan Iso-Rapid kamera. Se sellainen pieni poppikamera, josta tuli kehitettynä sellaisia neliskulmaisia kuvia muistaakseni kokoa 9 x 9 cm ja jossa salamavalolaitteena oli erillinen kuutio mikä lyötiin kameraan kiinni ja johon kuutioon laitettiin sitten erillinen kertakäyttöinen magnesiumsalama.


Kun kyseisellä kameralla otti maisemakuvia tuntureista, niin lopputulos näytti lähinnä silhuettikuvalta paistetusta kananmunasta. Nykyisillä digikameroilla on se etu, että maisemakuvaa voi katsoa tietokoneen näytöltä varsin suurikokoisena ja siinä maisema alkaa jo esiintyä edukseen. Mutta eihän siihen aikaan mitään tietokoneita ollut. Eikä digitaalitekniikkaa muutenkaan. Digitaalikello oli tullut markkinoille hiljattain, mikä siis tarkoitti että kellossa ei ollut viisareita vaan numerot. Sehän oli sitä hienointa uutta. Tosin siinäkin innostus aikanaan hiipui, kun huomattiin että viisarikello on huomattavasti kätevämpi.

Kun tässä kekkoslomailussa on päästy Kaunispään huipulle, niin otetaanpa esille seuraava onnistuneen loman elementti eli tutustuminen vieraisiin kulttuureihin. Sehän täällä Lapissa tavallaan onnistui, meinaan, niin Kaunispään huipulla kuin Lapissa muutenkin ja muuallakin Suomessa silloin tuli nähtyä paljon saksalaisia. Niin kuin maanteilläkin. Saksalaiset autoilevat turistit olivat silloin Suomessa hyvin yleisiä. Saksalainen rekisterinumero oli yhtä yleinen kuin venäläinen nykyisin. Jos sen ajan Kekkoslovakiassa olisi törmännyt neuvostorekkariin, se olisi aiheuttanut suurta ihmetystä. Melkein niin kuin saksalainen rekkari aiheuttaisi nyt. Saksalaisista kerrottiin urbaanilegendoja, että ne pöllivät maidot maitolaitureilta, perunat pellosta ja kaiken mahdollisen sapuskan ravintolan seisovasta pöydästä. Todennäköisesti jutut olivat pääosin nimenomaan urbaanilegendoja. Ei Ykä ainakaan sellaiseen törmännyt, vaikka niksmanneja kävi aika paljon Nyhtänköljässäkin siihen aikaan. Nuukaa porukkaa ne epäilemättä olivat, mutteivät kumminkaan varkaita. Vaan mikä lie ne saksalaiset karkoittanut? Silloin heitä oli Suomessa paljon turisteina, nyt ei juuri ollenkaan. Oliko niin, niin kuin eräs kaverini tuumi, että vielä 1970-luvulla siellä kävi turistina niitä saksalaisia miehiä perheineen, jotka olivat siellä aikanaan kypärä päässä, torrakko olalla ja halusivat käydä vielä kertaalleen tutuissa maisemissa? Mistäs tuon tietää.

Tässä vaiheessa tietysti voisi helsinkiläinen vihainen viheraktivisti Taalia-Tulitia Hevonpäpp-Triggerström todeta turpa kuolassa että ette te ole mihinkään vieraisiin kulttuureihin tutustuneet. Te vaan katselitte niitä ulkomaalaisia ja mutisitte keskenänne. Mihin voi todeta että myöntää täytyy, mutta millä lailla tilanne eroaa omastasi? Sinä lennät jonnekin Goalle viettämään lomaa, etkä sinä tutustu kuin hymyileviin palvelijoihin, joille sinä olet maksava asiakas ja joilla hymy loppuu täsmälleen siinä vaiheessa kun maksaminen lakkaa. Eivät ne välitä sinusta hevon vittuakaan eivätkä ne sinua henkiystävänään pidä vaikka täällä Suomessa niin ehkä väitätkin ja jopa ehkä itse niin kuvitteletkin. Ei sinusta heitä kiinnosta muu kuin tuomasi rahat. Et sinä ole sen enempää kosmopoliitti kuin mekään siellä Lapissa vuonna 1979. Me vaan ei edes väitetty olevamme sellaisia. Eli kumpi meistä valehtelee itselleen?

Matkallahan on mukava taipumus jatkua ja retkue eteni Nuorgamiin, jossa tuli tietysti tultiin luksusmatkailun seuraavaan elementtiin eli siirtymiseen ulkomaille. Ulkomaille siirtyminen eli rajaloikkaus Nuorgamista Pulmankiin ei sinänsä välittömästi maisemia muuttanut, mutta mielenkiinto kiinnittyi rajalla olevaan bensa-asemaan. Siinä oli kaksi isoa tynnyriä, toisessa luki PENSAA ja toisessa PÖLJYÄ. Kun oikein tarkkaan katsoi, niin kirjainten p ja ö välissä oli kyllä pieni viiva, mutta se oli kovasti haalistunut. Jotenkin tyylikäs se bensis karuudessaan oli, kun olihan Nyhtänköljässäkin sentään silloin jo hienot ylikansalliset Esso, Shell, Union ja BP logoineen ja kaikkineen. Sen Nuorgamin aseman tankistahan tulee mieleen yksi suomen kielen hienoimmista sanoista eli ”löpö” ja sehän on (ainakin oma sukupolveni muistaa) lyhenne sanoista lämmitysöljy / polttoöljy.

Norjan puolelle siirryttyä tuli esille tietenkin seuraava luksusloman olemmainen elementti eli puolimatkan krouvi eli luksusluokan väliresidenssi. Sehän löytyi Varangerinvuonon pohjoisrannalla sijaitsevasta pienestä Jakobselvin kylästä, jossa mökkikylän respassa isä-Perskeles, se ryökäle, esiintyi maailmanmiehen elkein ja kysyi sujuvasti että god kväll, har ni lediga hytter, tack. Ja olihan heillä kun latoi tarpeeksi norske kronor pöytään. Perskeleet ja Mälvälät majoittuivat kaikilla luksusominaisuuksilla varustettuun väliresidenssiin eli mökistä löytyi kerrossängyt neljälle ja loput pärjäsivät mukavasti lattialla kenttäpatjoilla. Lisäksi mökissä oli jääkaappi ja keittolevy ja jos sillä varustuksella ei kahdeksan ihmistä pärjää, niin millä sitten? Jääkaapissa oli vielä pakkaslokero jossa saatiin tarpeelliset kylmäkallet uudestaan jäädytettyä.

Naiset jäivät mökille ja sekä miehet että nyrkillätapettavat lähtivät tutustumaan taas yhteen luksusloman elementtiin eli outdoors entertainment, jota edusti kalastus vuonon rannalla.

Aikamies-Ykän muistikuvia jälkeenpäin:

Jep, se kalastus on mukava harrastus ja ne norjalaiset maastonmuodot siellä Jakobselvissä olivat uskomattoman kauniita. Erityisesti ne maastonmuodot,  joista vastasi isänsä kanssa kalassa ollut suurinpiirtein Ykän ikäinen norjalainen erittäin hyvämuotoinen tyttö jonka kireät farkut ja yhtä lailla tiukka villapaita saivat nuoren miehen miettimään hyvinkin korkealentoisia ajatuksia. Muutamaa vuotta myöhemmin amerikkalainen Dr Hook levytti kappaleen ”Baby Makes Her Blue Jeans Talk”ja kyseinen tyttö todellakin muutti sen biisin ajatuksesta lihaksi. Mikään muu ei sitten ajatuksesta lihaksi muuttunutkaan, vaikka olis ollu tuota sisuakin. Sekä Ykän ujouden ja kielitaidottomuuden takia että myös siksi, että tytön isä vastasi nimittäin kooltaan ja habitukseltaan viikinkiesi-isiään ja muutenkin mies näytti siltä, että hän ei tarvinnut joskus paljon myöhemmin Suomessa myytyä paitaa, jossa luki että ”minulle ei vittuilla”. Sen tajusi kyllä oikein hyvin muutenkin. Yhtä kaikki, sekin episodi oli nuorelle Ykälle tärkeä oppitunti siinä nuorelle miehelle tärkeän taidon kehittämisessä eli kuinka tuijottaa, mutta tuijottaa siten että sen jälkikäteen saattoi aina kategorisesti kiistää. Se ei oo meinaan voimalaji, se on tekniikkalaji.

Ja  siihen salattuun tuijotukseenahan se koko touhu sitten jäi. Näin ollen oli viisaampaa keskittyä ihan perinteiseen kalastukseen jossa menestys olikin olennaisesti parempi, sillä nuorempi Mälvälän veljeksistä nykäisi ensimmäisellä yrityksellään ylös turskan, joka tosin todettiin alimittaiseksi ja heitettiin takaisin jortaniin. Sen jälkeen saalisrintamalla olikin hiljaisempaa, mutta eipähän tarvinnut kalamiehen olla kateellinen, kun kukaan ei saanut saalista ensinkään. Millään rintamalla.

Mutta luksusmatkahan etenee ja luonnollisesti törmätään seuraavaan välttämättömään elementtiin eli paikallisväriin. Tosin siellä Jakobselvissä tutustuttiin lähinnä paikallishajuun sillä siellä vaikutti siltä, että täällä on joku kusta lorottanut nurkkiin eikä ihan vähäisiä litramääriä olekaan. Kyse ei kumminkaan ollut norjalaisten epäsiisteydestä tai huonosta pidätyskyvystä vaan hetken havainnoinnin jälkeen kävi ilmi, että voimakas haju tulee joka puolella olevista turskankuivaustelineistä. Kun Ykä kymmeniä vuosia myöhemmin ajoi Ylvan kanssa alueella uudestaan ei telineitä enää ollut. Varmaankin ne kalat kuivattiin nyt koneellisesti tehtaassa. No, eihän toisaalta Pohjanmaallakaan ole enää latoja ja heinäseipäitä.


Vaan niinhän se on että raha ei haise. Jos sellutehtaan hajuun on tottunut niin miksei turskankin.

Aikamies-Ykän muistelmia jälkeenpäin:

Kun elettiin vuotta 1979 vallitsi maailmassa kahden blokin välinen kylmä sota. Rauhallisessa Nyhtänköljässä se ei oikein realisoitunut, vaikka ajomatkan varrella vastaan tulikin Lapin Jääkäripataljoonan (joka myöhemmin saman vuoden aikana muuttui Jääkäriprikaatiksi) varusmiehiä jotka sotkivat kuuskekkosissaan fillareillaan teräskypärä päässä ja rynkky selässä. Niistähän vain ajateltiin, että siellähän ne omat sotapojat sotkevat. Mutta kun seurue siirtyi seuraavana päivänä Varangerinvuonon eteläpuolelle ja läksi käymään Kirkkoniemessä niin silloin tilanne hahmottui nuorelle Ykällekin vallan mainiosti. Yleisin tienvarsikasvi oli kyltti, jossa luki ”Militärområde! Förbud (tai jotain sinnepäin)”. Pysähtyminen kielletty. Kusella käynti kielletty. Valokuvaaminen absluuttisesti kielletty. Liian aggressiivinen munien raapiminen kielletty. Justabout everything kielletty. Tien vierellä näkyi joitain bunkkerien suuaukkoja sekä sen viereen kasattuja panssariesteitä jotka tunnettiin nimellä ”tsekkiläinen siili” sekä isoja kivenlohkareita joista silloin vielä inttiä käymätön Ykäkin ymmärsi, että tiukan paikan tullen nuo räjäytetään tähän tielle tukkeeksi.


Eräällä parkkipaikalla pysähtyminen oli sentään sallittua ja sieltä kerääntyikin matkamuistoksi ammuttuja Norjan armeijan paukkupanoksia, pitkiä ja urakantaisia 7,62-millisiä. Ne olivat toisenlaisia kuin suomalaiset rynkyn räkäpäät joissa oli oikea hylsy sekä sininen puupää. Nämä olivat kokonaan muovisia. Matkan varrella ne ovat jonnekin hävinneet, mutta löytyihän netistä sentään kuva.


Norjalainen 7,62 x 51 räkäpää.


Suomalainen 7,62 x 39 räkäpää.

Joka tapauksessa alueella aisti selkeästi sen, että sota ei ole vain jotain, josta puhutaan ja josta kirjoitetaan, vaan tuolla – ammuttuja räkäpäitä keräillessään – ymmärsi, että se saattaa olla jonain päivänä täyttä totta. Täällä oltiin tosissaan ja katsottiin vastapuolelle kiväärinpiippua pitkin. Aavemaista tunnelmaa lisäsi käynti Kirkkoniemessä. Oli sunnuntaipäivä ja taajama oli täysin tyhjä. Ihmisiä ei näkynyt missään. Kaikki liikkeet olivat kiinni, ja jopa kadulla ollut virvoitusjuoma-automaatti oli pois päältä. Seuraavan kerran Kirkkoniemessä tuli käytyä 2000-luvun puolella ja taajama oli aivan toisennäköinen. Silloin näytti siltä, että puolet kadulla kulkijoista oli etnisesti ei-norjalaista alkuperää. Sillä reissulla tuli rupateltua myös suomen kielen taitoisten heppujen kanssa (siellä päinhän asustaa nykyisin aika paljon suomalaisia, erityisesti hoitoalan ihmiset ovat kysyttyjä) ja he osasivat kertoa että paikkakunnan varakkaimmat tyypit ovat niitä, jotka olivat pistäneet vastaanottokeskuksia pystyyn. 2000-luvun alussa – kertoman mukaan – norjalaiset mielellään laittoivat tulijoita pussin pohjalle Ruijaan. Sittemminhän niitä on riittänyt varsin mukavasti eteläänkin joskin asiantilan mukavuudesta saattaa kantanorjalainen olla hyvinkin nuivaa mieltä.


Kirkkoniemi

Tyhjässä Kirkkoniemessä ei ollut paljoa katsomista, joten seurue pisti ykköstä läpeen ja suunnisti kohti kotoista Suomea. Näätämön raja-asemalla kävi selväksi, että Norja on rikas öljymaa ja Suomi taas vähemmän varakas. Sen huomasi siitä, kun Norjan puolella oleva erittäin hyväkuntoinen asfalttitie muuttui Suomen puolella lähinnä kärrytieksi. Sevettijärvellä oli sitten vuorossa onnistuneen kekkosloman seuraava elementti eli transit to Gran Hotel. Nykyisinhän se mielletään linja-autokuljetuksena lentokentältä hotelliin, mutta tarinamme seurueella se tapahtui viidentoista kilometrin patikkamarssilla. Vaelluskenkiä ei silloin ollut vielä suuremmin käytössä mutta toisaalta Nokian kumisaapas oli siihen aikaan sellainen että se kesti kovempaakin käyttöä. Nykyisinhän ne on semmosia kumiluttanoita että niistä saumat hajoaa vaikka niitä pitäisi pelkästään kaapissa.

Mukana oli perinteisten reppujen lisäksi jopa joitain rinkkoja, jotka olivat kuitenkin varsin uusi tuttavuus. Kyseiset rinkat eivät olleet nykypäivän mittapuun mukaan mitään huippuja, ne olivat mallia Reprinkka, jota ei enää valmisteta, eikä niissä ollut minkäänlaista lantiovyötä, sen virkaa toimitti irtoremmi. Olivathan ne kuitenkin perinteistä sipulisäkkiä tukevampia joka tapauksessa ja maasto sillä kohtaa Kaldoaivia (jota ei vielä vuonna 1979 nimitetty Kaldoaiviksi) oli suhteellisen helppokulkuinen, sillä korkeuserot eivät olleet valtavan suuria. Lisäksi retkueella oli mahdollisuus kulkea polkua pitkin.


Patikkamatkan aikana Ykä törmäsi vielä yhteen olennaiseen luksusloman elementtiin eli kulinaristiseen yllätykseen. Nykyisessä matkailusnobbailussa sellaista edustaisi varmaankin joku borneolaisen uimahyppymustekalan persreikähillossa marinoitu mongolialaisen aavikkohirviöhärpäkkeen aivolisäkesalaatti mutta Ykälle ruoka oli jo nuorena vakava asia jolla ei leikitä joten hänelle kulinaristisen yllätyksen sai aikaiseksi kunnon nötkötti. Sitä ei nimittäin siihen maailmanaikaan vielä kauhean paljon syöty (tai no, ei ainakaan oltu syöty Perskeleillä, mutta siellä syötiinkin varsin paljon riistalihaa). Liekö nötkötti ollut silloin suhteellisesti kalliimpaa kuin nykyisin?

Ainakin siinä oli niin suhteellisesti kuin realistisesti enemmän syötävää kuin nykyisin. Eli kun isä-Mälvälä sitten maastossa perstauolla kaivoi repustaan näkkileipää ja purkillisen lihasäilykettä, josta sitten väännettiin niin Perskeleen kuin Mälvälän veljeksille tukevat annokset niin nuori Ykä tarjottua evästä jäystäessään tuumaili että täähän lähentelee taivasta. Sen ajan nötkötti oli kiinteää, lihaisaa ja erittäin maukasta. Nuorena miehenä Ykä harrasti usein sellaista sapuskaa, että laittoi pellille leivinpaperin päälle pussillisen ranskanperunoita, silpoi sekaan purkillisen nötköttiä, käytti uunissa ja siinäpä oli tarjolla tukeva ja äärimmäisen maukas eväs. Tämä tapa sitten häipyi 1990-luvulla, koska tavallinen nötkötti oli pikkuhiljaa muuttunut sellaiseksi, että ranskanperunat pellillä lähinnä uiskentelivat rasvavellissä.


Ja sen jälkeenhän olikin sitten vuorossa se seuraava kekkoslovakialaisen luksusloman välttämätön elementti eli Gran Hotel, jota edusti Opukasjärven rannalla oleva sähkötön mökki jossa oli kerrossängyt kahdeksalle, kamiina, kaasuliesi, ulkohuusi sekä erillinen loistava sauna, jonka nurkissa oli niin suuret reiät että sieltä olisi riekko mahtunut lentämään sisään. Mutta sehän vaan paransi ilmanvaihtoa ja takasi äärimmäisen upeat löylyt. Lisäksi mökillä oli valopetroolilamppu jota ei tosin tarvinnut sillä eihän niillä selkosilla heinäkuussa ole koskaan pimeä. Voisi todeta, että vuoden 1979 kekkoslovakialaiselle hallintoalamaiselle kyseinen Gran Hotel oli täydellinen viiden tähden hotelli, eikä mieleenkään olisi tullut vaatia enempää.

Jos käydään läpi kyseisen Gran Hotelin menua, niin siitä saattoi käyttää termiä Pystyssä Pysyvä Pöytä, joka sisälsi jo aikaisemmin mainittua purkkihernekeittoa, makarylliä ja lihapullakastiketta sekä perunasoppaa johon lisättiin jo aikaisemmin mainostettua jumalten ambrosiaa eli nöttköttiä. Kalaa oli vähänlaisesti sillä joissa vesi oli matalalla eikä Ahti oikein suonut antejaan. Viimeinen tarviketäydennys ennen maastoon lähtöä oltiin tehty Sevettijärvellä pienessä kyläkaupassa. Kun sitten vuosikymmeniä myöhemmin samoilla seuduilla tuli käytyä, niin saman tien varrella rajan pinnassa oli uusi K-market Näätämö joka käsittääkseni voi edelleenkin oikein hyvin, sillä norjalaiset käyvät siellä ”halvoilla” ostoksilla. Sama ilmiöhän on myös toisella puolella Lappia Kilpisjärvellä, jossa Kilpishallin liikevaihdosta noin 90 pinnaa tulee norjalaisilta ja meininki eikun kasvaa, sillä sinnehän on nyt avattu Alko. Vaikka sitä ei äkkinäinen uskoisi, niin Suomessa on todellakin olemassa muutama paikka, jonne ulkomailta tullaan ostamaan halpaa viinaa ja halpaa tupakkaa (eli siis käytännössä norjalaisten herkkua Petteröss Blandningia).

Onnistuneeseen luksusmatkaan kuuluu myös elementti kulttuurillinen ekstaasikokemus ja myös se tuossa syrjäisessä mökissä tuli koettua. Mukana oli nimittäin hyvin pieni matkaradio ja sieltähän sitten kuultiin Sleepy Sleepers-yhtyeen uunituore single ”Kesämopo” joka aiheutti mölliporukassa aivan totaalisen repeämisen ja vanhemmissakin huvittunutta myhäilyä. Sen myötä Ykä sai sitten syksyllä luvan hankkia kyseisen bändin The Mopott Show-albumin jossa Kesämopokin oli. Tosin kun vanhemmat kuulivat albumin muun materiaalin, he tuumivat että minkähän helvetin lämiskän se nulikka oikein tuli hankkineeksi?

Yhtä kaikki, kyseisellä matkalla kaksi alempaa keskiluokkaa (johon suurin osa Suomea oli siinä vaiheessa pikku hiljaa siirtymässä) edustavaa perhettä oli nauttinut täydellisen luksusloman johon sisältyi kaikki ne elementit, joita luksuslomaan tarvitaan. Voi olla, että nykyisin käsitys luksuksesta on muuttunut hieman toisenlaiseksi mutta uskon, että nuoremmissakin sukupolvissa löytyy paljon ihmisiä, jotka arvostavat rauhaa, hiljaisuutta ja tapahtumattomuuden hienoutta.

Voi olla myös, että monelle nykynuorison edustajalle hiljaisuus, eristyneisyys ja tapahtumattomuus olisi aivan liikaa. Samoin kuin luonnollisesti mökillä vallinnut sähköttömyys ja sitä myötä tietysti somettomuus. Nykyinen riippuvuus sosiaalisesta mediasta ja mukana jatkuvasti kannettavista älyhärpäkkeistä alkaa olla jo pelottavaa. Varsinkin kun meillä on olemassa yksi sukupolvi joka on jo kasvanut siihen eikä osaa elää ilman sitä. Me nulikat siellä mökillä vuonna 1979 taas emme osanneet kaivata sellaista, mitä ei vielä vuosikymmeniin keksittäisikään. En osaa sanoa, kiinnostaako nykynuorisoa sellainen, miten sen sanoisi, jatkuvasti muuttuva tapahtumattomuus, minkä näki ja mitä saattoi tarkastella kiven päällä istuessaan. Mutta kyseiset Perskeleen ja Mälvälän perheet viettivät vuoden 1979 kekkoslovakialaisesta näkövinkkelistä äärimmäisen onnistuneen loman.


Loppulitviikki: eräs keskustelu

Opukasjärveen laskevan Silisjoen rannalla isojen kivien päällä istui 14-vuotias poika sekä noin viisikymppinen, kaljupäinen mies jolla oli harmaantuva parta. Mies ja poika olivat hetken aikaa katsoneet hissukseen virtaavaa jokea hiljaisuuden vallitessa. Vanhempi mies sytytti Voimasavuke Bostonin. Nuorempi ei vielä tupakoinut. Sitten vanhempi mies alkoi puhua:

- No, Ykä. Tää on ensimmäinen kerta kun sinä olet täällä Lapissa. Miltäs tää touhu vaikuttaa?

Nuori poika raapi hieman päätään, joka oli verhottuna oranssivalkoisella Lappi-turistihatulla ja vastasi:

- Tiedätkös, Ykä. Kun nyt asiaa mietin, niin oikeastaan mikään elämässäni ei ole kolahtanut minuun niin kovasti kuin tämä. En minä osaa oikein löytää sanoja. Mutta tää on jotenkin, no, täydellistä. Ainoa mikä vituttaa on se, että tämän jälkeen on vielä vaikeampaa mennä takaisin kouluun rääkättäväksi. Mahdankohan minä päästä tänne enää uudestaan?

- Perheesi kanssa et. Vanhempasi kyllä tykkäävät tästä mutta se ei kolahda heille sillä tavalla kuin sinulle. Mutta aikanaan sinä kyllä palaat tänne. Tosin seuraavan kerran kun tulet, et välttämättä tykkää touhusta niin paljon. Mutta kipinä sinuun kyllä jää.

- Jaa… miksikäs en tykkää?

- No kun se on kolmen viikon reissu ja siinä valtio tarjoaa sinulle sekä kuljetuksen, vaatteet, varusteet, muonituksen ja päivärahat.

- Jaa niin… se juttu… mulla kun on se intti käymättä vielä.

- Mutta sen jälkeen sinä kyllä palaat pohjoiseen. Kerta toisensa jälkeen. Ensiksi kavereittesi kanssa. Ja sitten myöhemmin vaimosi kanssa.

- Onko mulla joskus vaimo? Kun tuntuu jotenkin epätoivoiselta sen kanssa. Minä olen tyttöjen kanssa niin ujo.

- Niin ne ovat ne muutkin jätkät. Kunhan puhuvat vaan. Aikanaan se muuttuu sinunkin kohdallasi. Ja se kiusaaminenkin loppuu aikanaan. Vuoden verran kun jaksat vielä.

Nuori poika katseli hetken aikaa joen virtausta ja sen jälkeen taas vanhempaa miestä.

- Muistanko minä tämän keskustelun?

Vanhempi mies hymyili.

- Totta kai muistat. Vuonna 2016. Katsos sinähän olet minä. Vuonna 2016 sinä kirjoitat tästä keskustelusta blogiisi. Sinä olet silloin sellainen, jota kutsutaan vihakirjoittajaksi.

- Mikä on blogi? Ja mikä on vihakirjoittaja?

- Saat sen kyllä aikanaan selville. Eihän sulla kiire sen asian kanssa ole.

- Niin… ei kai… minun matkani on kumminkin vasta alussa.

Vanhempi mies sammutti savukkeensa ja nousi.

- Tarttee tästä pikku hiljaa lähteä.

- Minne?

- Takaisin tulevaisuuteesi. Minä odotan sinua siellä. Ja juu, jos vaan malttaisit olla polttamatta sitä ensimmäistäkään Voimasavuke Bostonia, niin se olisi kovasti hyvä. Som´moro.

- Som´moro.

Vanha mies katosi jonnekin kaukaisuuteen ja nuori Ykä jäi katsomaan joen virtausta. Sivummalta isä-Perskeles huusi!

- Ykä! Tuu saunaan!

Nuori mies nousi ja läksi kävelemään kohti saunaa. Tuo keskustelu alkoi häipyä hänen mielestään ja hetken päästä hän ei sitä enää muistaisi. Mutta hänellä oli hyvä ja rauhallinen olo. Hänen matkansahan oli todellakin vasta alussa. Ja ehkä se matka kannattaisi kumminkin kulkea. Katsoa mitä se toisi tullessaan.


Actually folks, that was not all. Eli hotellin respasta onnitellaan veljeskansaamme Viroa siitä, että heidän uusi itsenäisyytensä on kestänyt kaksikymmentäviisi vuotta. Silloin Kekkoslovakian aikana ajatus Viron uudesta itsenäisyydestä oli lähinnä scifiä, mutta onneksi se toteutui. Lisäksi hotellin respassa nostetaan hattua virolaisille siitä, että he ovat kulttuurin rikastuksen suhteen huomattavasti fiksumpia kuin me suomalaiset. Ehkä viisikymmentä vuotta ylikansallisen pakkoideologian alla opetti realismia, jota täällä Suomessakin kovasti kaivattaisiin.


And now, that´s all folks!

Thursday, August 18, 2016

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXVI

Allekirjoittaneella on tuolla siviilielämässä ts. töissä ollut sen verran kiirettä että ei ole oikein täysipainoisesti ehtinyt seurata uutisvirtaa. Onneksi apuna on valveutuneita kanssakansalaisia, jotka lähettävät tietoja tapahtumista. Tällä kertaa kiitos WhiteHunterille ja Ink Visitorille.

1. Turhat ja tuottamattomat

Moni viisikymmentä täyttänyt ihminen on kohdannut sen tunteen, että häntä aletaan pitää yhteiskunnan taholta turhana ja tarpeettomana. Suoranaisena painolastina. Kyseinen ihminen tietää olevansa elämänsä viimeisessä työpaikassa ja jos se loppuu, on edessä ensin eläminen liiton rahoilla, sen jälkeen siirtyminen peruspäivärahalle ja kituuttaminen eläkkeelle, joka luonnollisesti on siinä kituuttaessa reilusti pienentynyt, mikä tietysti valtiolle sopii sillä sehän tarvitsee rahaa edistyksellisempiin käyttötarkoituksiin. Samalla kyseinen ihminen joutuu kuuntelemaan niin poliitikkojen kuin talousoppineiden syytöksiä siitä, kun ei ole ollut tuottava ja tarpeellinen työntekijä vähintään 65- ja mieluummin 67-vuotiaaksi.

Lisää vettä tähän tarpeettomuusmyllyyn tuli WhiteHunterin lähettämästä linkistä Talouselämä-lehteen, jossa IMF:n asiantuntijat antavat ikäpolvelleni tylyä viestiä. Jutun otsikko menee näin:

IMF liputti Euroopassa yllättävän ikääntymisongelman - viisikymppiset työntekijät vähentävät tuottavuutta

Ja laitetaanpa hieman otteita kirjoituksesta:

Eurooppalaisväestön ikääntyminen ei pelkästään kasvata eläkeläisten määrää suhteessa työikäisiin vaan syö lisäksi tuottavuutta, varoittaa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.

Iän vaikutuksesta tuottavuuteen on monia teorioita, mutta yleisimmän käsityksen mukaan tuottavuus on huipussaan neli-viisikymppisenä, minkä jälkeen se alkaa hiipua.

IMF:n laskujen mukaan viiden prosenttiyksikön lisäys varttuneempien työntekijöiden osuudessa tarkoittaisikin 2-4 prosentin lovea kokonaistuottavuuteen.

Asiantuntijat eivät sentään tarjoa ratkaisuksi kuulaa kalloon ikääntyville, vaan antavat pientä toivonkipinää:

Ikääntymistä ei voi estää, mutta IMF:n mukaan panostuksilla terveydenhuoltoon ja työssäkäyvien koulutukseen tai jatkokoulutukseen on iso merkitys tuottavuuden heikkenemisen paikkaamisessa.

Sinänsä tuohon koulutukseen ja jatkokoulutukseen voin ainakin oman alani puolelta todeta, että ylimitoitetuilla koulutusvaatimuksilla ei ihmisiä saada tehokkaammaksi vaan ne saadaan pois työelämästä kokonaan. Samoin ainakin Suomessa on tilanne, jossa yli viisikymppisen ihmisen kouluttautuminen ei ole kuin ajan hukkaa, sillä ei sen ikäisiä palkata kuitenkaan. Mutta koska olen vain pieni ihminen itsekin, niin tuo talousasiantuntijoitten avautuminen saa aikaan hieman ajatuksia.

Itsehän olen mieltänyt ajatuksen yhteiskunnasta sellaiseksi, että se on tietyllä alueella toimiva ihmisten yhteenliittymä joka toimii nimenomaan siihen yhteiskuntaan kuuluvien ihmisten hyväksi. Yhteenliittymä, joka ei ryhdy tuomitsemaan ihmistä ikääntymisensä vuoksi vaan joka muistaa ne korret, joita hän on jo kantanut yhteiseen kekoon. Vaikka niitten korsien määrä alkaisi vuosien mittaan hieman vähentyäkin. Ideana on kuitenkin se, että yhteiskunta on olemassa siihen kuuluvia ihmisiä varten, ei niin, että ihmiset ovat olemassa vain jotain hahmotonta yhteiskunnan ideaa ja idean kulisseja varten. Näin käsittääkseni Suomessakin vielä joskus oli.

Nykyisin vaan näyttää olevan niin, että sekä urapolitiikko että kirjoituspöydän takana asioita analysoiva korkeapalkkainen asiantuntija mieltää yhteiskunnan pelkästään jonkunlaisena superorganismina joka on olemassa vain itsensä takia ja jonka hyvinvointia määritellään vain ja ainoastaan tilastolukujen ja käyrien perusteella. Unohtaen yksittäisen ihmisen hyvinvoinnin ja korkeintaan ajatellen häntä eräänlaisena kekomuurahaisena jolla ei ole merkitystä yksittäisenä yksilönä vaan ainoastaan sen superorganismin osana. Kuningatarmuurahaisen elättäjänä. Merkityksettömänä ja tarpeettomana sen jälkeen kun hänen primensa on mennyt ohi.

Onko oikein, että viisikymmentä vuotta täyttänyt ihminen, joka on tehnyt pitkän työuran aletaan nähdä pelkkänä ikääntymisongelmana ainoastaan ikänsä vuoksi? Missä vaiheessa viisikymppisestä tuli vanhus?

Ajattelun myötä päästään siihen seuraavaan kysymykseen, mihin IMF:n asiantuntijat eivät vastaa, koska eivät uskalla sitä kysyäkään:

Koska viisikymmentä vuotta täyttäneet kansalaiset muodostavat ikääntymisongelman, joka ilmenee niin, että heidän työnsä tuottavuus laskee, niin minkä ihmeen takia Eurooppaan otetaan jatkuvasti miljoonia kehitysmaalaisia jotka siirtyvät suoraan eläkkeelle, kantaväestön elätettäväksi ja riesaksi? Miksi tätä mitään tuottamatonta ihmismassaa ei kutsuta ongelmaksi vaan paradoksaalisesti yhtä aikaa voimavaraksi ja velvollisuudeksi? Paljon mainostetun kehitysmaalaisten huippuosaavan työvoiman merkitys ja vaikutus ollaan tässä asiassa noin kolmenkymmenen vuoden aikana jo nähty ja nollaa lähenteleväksi havaittu. Miksi IMF ja muut kovapalkatut asiantuntijat eivät puutu tähän kysymykseen?

Se vielä pitää panna merkille, että kyseinen uutinen siis koski Eurooppaa, ja kyseessä olivat IMF:n asiaa koskevat asiantuntijat Shekhar Aiyar, Christian Ebeke ja Xiaobo Shao. 

Pisti vaan noi nimet silmään. Näin eurooppalaisena. Ja tulee muistuttaa, että hyvin moni suomalainen yli viiskymppinen tienaa vieläkin valtion verokassaan rahaa. Jotta sillä voidaan ostaa puuroa jota potentiaalivoimavaraksi hankittu uussuomalainen voi haukkua paskaksi.


2. Uutisointia ja googlausta Ylen tyyliin

Tästä aiheesta voin taas puolestani kiittää sekä Hommaforumin että Ink Visitorin valppautta. Eli Yhdysvaltain Milwaukeessa siis rähistään. Tai no, jos takerrutaan yksityiskohtiin niin Milwaukeessa mustat rähisevät. Juttuhan meni pähkinänkuoressa niin, että kaksi mustaa poliisia meni ja ampui aseistetun mustan gangsterin. Tämän seurauksena musta väestö pisti hoodeillaan paikat paskaksi ja palamaan ja alkoi etsiä valkoisia piestäväksi.

Hotellin respassa tunnustetaan, että eihän tuo reaktio kovin looginen ollut. Yle ajatteli varmaankin samoin ja uutisoi asiasta omalla tavallaan:

Poliisi ampui mustan miehen kuoliaaksi lauantaina Milwaukeessa Yhdysvalloissa. Tapaus on nostattanut mielenosoituksia, jotka ovat muuttuneet osin väkivaltaisiksi.

Mielenosoitukset jatkuivat kaupungissa toista yötä. Mustiin kohdistuvan poliisiväkivallan vastaiset protestit leimahtivat, kun poliisi ampui mustan miehen kuoliaaksi lauantaina.

Muistipa Yle vielä mainita että:

Vuonna 2014 Milwaukeessa järjestettiin enimmäkseen rauhanomaisia protesteja sen jälkeen, kun valkoinen poliisi ampui aseettoman, mielenterveysongelmista kärsineen mustan miehen.

Yleltä jäi siis jotain melko olennaista uutisoimatta, ja asiaahan Yleltä hieman tiedusteltiinkin ja saatiin myös vastaus:


Lukijahan voi itse googlata vaikkapa hakusanoilla ”Milwaukee riots black white” ja katsoa, että mitä sieltä löytyy. Ehkä Yle on kehittänyt oman tavan googlata? Mitähän termiä siitä voisi käyttää? Ehkä yyglaaminen? Mutta laitetaanpas tähän video Milwaukeesta. Kyllä siinä mustat ovat kovasti valkoisten perään, eikä ihan halausmielessä:


Syksyä kohti. Jos todellisuus ahdistaa, niin muistakaa yyglata. Jos ette tiedä kuinka, niin kysykää Yleltä. Kyllä sieltä neuvotaan.

Thursday, August 11, 2016

1,6

Eli lyhyesti luonnonvaroista ja Ylen uutisoinnista

Hotellin respassa törmättiin muutama päivä taaksepäin, tarkalleen sanottuna kahdeksas elokuuta Ylen uutiseen, jonka mukaan maailmassa vietetään ylikulutuspäivää, ts. arvion mukaan maapallo on käyttänyt siihen päivään mennessä kaikki vuoden aikana tuottamansa uusiutuvat luonnonvarat. Toisin sanoen maapallolla kulutetaan luonnonvaroja niin, että kulutukseen tarvittaisiin 1,6 maapalloa.




Vakava juttu, myöntää täytyy. Onhan tämä toki ollut tiedossa ennenkin. Maapallo elää yli luonnonvarojensa ja täyttyy ihmisistä ja sitä myötä saasteista yli äyräittensä. Yle teki asiasta myös täsmentävän uutisen ja hotellin respassa ajateltiin, että tuskinpa tässä Yle viitsii propagandalinjalle lähteä, sillä maailman pelastaminenhan on vihervasemmistolaiselle Ylelle sen verran tärkeä aihe. Mitäs Yle sitten asiasta kertoi? Jo otsikko pistää hieman hämmentymään:

Suomi kärkipäätä ylikuluttajana – Ruotsi rasittaa maapalloa vielä enemmän

Ja laitetaanpa sitten otteita kirjoituksen oleellisesta sisällöstä:

Suomi lukeutuu maailman kovimpiin ylikuluttajiin maapallon kestokyvyn kannalta, mutta aivan kärkeen Suomi ei onneksi kuitenkaan yllä. Edellä tuhlailee muun muassa Ruotsi.

Suomalaisten kulutustottumuksilla tarvittaisiin 3,4 maapalloa, jotta kulutus saataisiin katettua uusiutuvilla luonnonvaroilla ja kasvihuonepäästöt  saataisiin käsiteltyä.  Kulutamme siis yli kolme kertaa maapallon kestokyvyn.

”Tärkeintä on päästä määrätietoisesti irti fossiilisista energianlähteistä eli öljystä ja hiilestä. Kierrätystä pitää lisätä ja saada kiertotaloudesta liiketoimintaa sekä vähentää ruokahävikkiä ja lihan kulutusta.”

Eli tarinan konna löytyi ja sehän oli pieni ja ylikuluttava Suomi. Ja suomalaisten lihansyönti on Herrasta Perkeleestä. Oikeastaan tämän uutisen pääidea oli tässä. Niin respassa kuin lukijan mielessä saattaa nousta esiin kysymys, että vetiköhän Yle mutkat hieman suoriksi ja jätti jotain oleellista mainitsematta. 

Lukija on oikeassa. Ensinnäkin Yle unohti sen, että Suomi tuottaa huomattavasti enemmän luonnonvaroja kuin kuluttaa. Sen muuten sattumoisin tunnustaa jopa muuten kovasti tiedostava Helsingin Sanomat.


Jolloin mieleen voi nousta jatkokysymys. Eli miksi on näin, vaikka Suomessa on korkea elintaso? Vastaus on varsin selvä. Suomea ei vaivaa se syöpä, mikä vaivaa erityisesti kehitysmaita. Eli järkyttävä ja täysin kestämätön väestönkasvu. Jos suomalaiset tekisivät kollektiivisen itsemurhan ja jättäisivät alueensa hirville ja susille, se ei vaikuttaisi maailman mitassa yhtään mitään. Afrikkalaiset lisääntyvät kolmessa kuukaudessa Suomen väkiluvun verran. Ennustus wikipediasta:

Vuoteen 2050 mennessä Afrikassa on yli miljardi alle 18-vuotiasta lasta, mikä on lähes 40 prosenttia kaikista maailman lapsista. Vuonna 2100 afrikkalaisia on tämän skenaarion mukaan neljä miljardia, joista miljardi Nigeriassa.

Mutta Yleä ei kiinnosta tämä. Ylelle, niin kuin muille vihervasemmistolaisille tahoille maailman väestönkasvu on ongelma, jota ei ole olemassa tai johon ei ainakaan tarvitse puuttua.  On paljon mukavampaa ja ennen kaikkea helpompaa ympäristöfiilistellä täällä Suomessa ja sitä myötä saada aikaan tolkutonta harmia suomalaiselle teollisuudelle, joka sattumoisin elättää nämä ympäristöfiilistelijät sekä suomalaiselle haja-asutusalueella asuville ihmisille. Ja miksipä täällä Suomessa ei ympäristöfiilistelisi, sillä täällä vihreitten fiilistelijöitten hurjimmatkin vaatimukset otetaan vakavasti. Sillä saa mukavasti ruokittua omaa tiedostavaa egoaan ja siitähän loppujen lopuksi on kysymys.

Väliheitto Suomen turvevaroista, kertojana Wikipedia: "Suomen turvevarat ovat kaksinkertaiset Pohjanmeren tunnettuihin öljyvaroihin ja 2/3 Norjan tunnettuihin öljyvaroihin verrattuna."

Oliskos ehkä kannattanut käyttää tuulienergiaan tuhlatut rahat turve-energian kehittämiseen?

Ylen paradoksi on vielä siinä, että samalla kun se syyttää suomalaisia hiilijalanjäljensä liian suuresta koosta, se kannattaa rajoittamatonta kehitysmaalaisten maahanmuuttoa, joka luonnollisesti puolestaan nostaa sitä hiilijalanjälkeä. Vihervasemmistolainen gaiamatematiikka on omalaatuista:

Ongelma: Tolkuton väestönkasvu aiheuttaa nälkää ja sotia Afrikassa ja lähi-idässä.

Vihreä ratkaisuehdotus: Ei puututa väestönkasvuun, vaan siirretään ylijäämäväestö Eurooppaan elätettäväksi eurooppalaisen standardin mukaan sekä jatketaan kehitysapua ja taataan, että afrikkalaiset voivat jatkossakin siittää mahdollisimman paljon lisää afrikkalaisia joita voidaan taas siirtää Eurooppaan.

Ehdotuksen seuraus: Väestöräjähdys jatkuu edelleenkin ja siinä sivussa Eurooppa menee pankrottiin ja kehitysmaalaistuu itsekin.

Mikä oli kirjoituksen opetus? No, ainakin se, että ympäristöasiat ovat aivan liian tärkeitä, että ne voitaisiin jättää vihreitten päätettäväksi. 

Tuesday, August 9, 2016

KOMISSAARI JA EPÄILYKSEN PIRU

Säätila elokuisessa Brysselissä oli varsin mukava. Ei liian kuuma, ei liian kylmä. Sellainen suht passeli. Suuren ja viihtyisän asuntonsa työhuoneessa istuvalle eu-komissaarille olisi sinänsä ollut se ja sama vaikka ulkona olisi helleaalto. Hänen asuntonsa ilmastointi selättäisi sen kyllä. Rahalla saa ja federalismilla pääsee.

Komissaari oli juuri kaatanut itselleen illan kolmannen viskin ja arveli, että ei se taida siihen vielä jäädä. Hän katseli tietokoneensa näyttöruutua ja oli hyvin, hyvin huolissaan. Sinänsä siihen ei olisi pitänyt olla aihetta. Olihan hän kuitenkin uransa huipulla. Hän oli nykyisen politiikkosukupolven arkkityyppi. Hajuton, mauton, aatteeton, ajatukseton, mielipiteetön. Valmista poliittista pullataikinaa, joka leivottaisiin haluttuun muotoon. Ei häntä oltu koulutettu muodostamaan omia mielipiteitä vaan omaksumaan ja fanaattisesti levittämään hänelle jonkun toisen toimesta syötetyt mielipiteet. Hän piti tilannetta hyvänä. Suorastaan ainoana mahdollisena. Ei ollut hyvä, että ihminen ajatteli liikaa omia ajatuksiaan. Sehän oli jo itsessään valvomatonta toimintaa. Eräänlaista ajatusten anarkismia. Oli parempi ajatella niitä ajatuksia, jotka olivat jo jalostuneet toisissa pääkopissa ja kehittyneet täydellisyyteen. Kysymys siitä, kuka määritti täydellisyyden ja millä oikeudella hän sen teki oli taas itsessään silkkaa populismia ja siksi lähtökohtaisesti tuomittavaa. Ei sellainen kysymys ollut koskaan edes juolahtanut komissaarin mieleen.

Komissaarin poliittinen sukupolvi oli saanut omaksuttavakseen federalistisen ja monikultturistisen ideologian. Mikäpäs siinä. Kyllä se hänelle kävi. Jos elettäisiin jotain muuta aikaa, hän saattaisi julistaa dialektista materialismia tai kansallissosialistisia rotuoppeja. Whatever. Kaikki kävisi. Mutta hänen osansa oli julistaa sitä, mitä hän oli koko poliittisen uransa julistanut. Ja sehän oli kannattanut. Nopea eteneminen oman maansa poliittisessa kentässä, aina huipulle saakka. Sen jälkeen eräänlainen poliittis-luottamuksellinen kisällityö kotoisessa Suomessa ja sitä myötä sen niin sisäisten kuin ulkoisten kasvojen rumentaminen poliittisesti korrektilla tavalla. Ja tämä onnistunut kisällityö poiki hänelle paikan täällä Bryselissä. Eurooppalaisen vallan huipulla. Vapaana demokraattisen prosessin nöyristelystä. Mukavan kaukana niistä ihmisistä, joita hän oli koko uransa ajan väittänyt edustavansa.

Miksi hän oli siis niin huolissaan? Hänenhän olisi pitänyt olla tyytyväinen. Asema oli lähes niin korkea kuin saattoi olla mahdollista, hänen omaksumansa ideologia toimi teoriassa erinomaisesti ja Euroopan Unioni oli toteuttanut sitä jo hyvän aikaa. Euroopankin kasvot olivat muuttumassa. Monikultturismi-ideologia oli toteutumassa, ainakin määrällisesti. Eurooppa oli muuttunut valkoihoisesta mantereesta iloiseksi rotujen kirjoksi. Uusien, raikkaitten rotujen ilahduttaessa ja rikastuttaessa itseensä väsynyttä ja väljähtynyttä valkoista Eurooppaa.

Oli muuttunut niin, huokasi komissaari. Ainoa ongelma oli vaan, että eihän se systeemi perkele vieköön toiminutkaan niin kuin oltiin ajateltu. Vesimiehen aika kyllä tuli, mutta sen mukana ei tullutkaan harmony and understanding, sympathy and trust abounding. Tuli kaaosta, väkivaltaa ja ihan tolkutonta persnettoa. Kun eihän se rikkaudeksi julistettu väestöryhmä kiittänytkään kauniisti ja alkanut sen jälkeen elää kuin kuka tahansa lällysosialidemokraattinen eurooppalainen. Vaan ne elivät kantaväestön elättämänä, käyttäytyivät kuin miehittäjät ja alkoivat perustaa alueita, joissa eurooppalainen laki ei enää pätenytkään. Tuli ryöstöjä. Tuli pahoinpitelyjä. Tuli raiskauksia. Tuli tappoja. Tuli murhia. Siinä määrin paljon, ettei yksittäinen tapaus enää ylittänyt uutiskynnystä.

Mutta kun ne tapaukset hitto vie vielä moninkertaistuivat. Muuttuivat joukkolahtaamisiksi. Milloin räjäyteltiin ihmisiä pommeilla. Milloin lahdattiin väkijoukkoa konetuliaseilla. Tai nirhattiin kirveillä. Tai sitten puukolla. Tai hitto soikoon macheteveitsellä. Ja suolaksi sopassa liiskattiin kymmeniä ihmisiä kuorma-autolla. Piru vie, todellisuus ei sitten mennytkään teorian mukaan. Mitä tehdä?

No tietenkin tuli kieltää todellisuus tai ainakin selittää se merkityksettömäksi. Komissiossa ei edes ajateltu sitä vaihtoehtoa, että tunnustettaisiin tilanne, todettaisiin että touhu kusi perseestään jo alkujaankin, pyydettäisiin anteeksi, erottaisiin ja luovutettaisiin viestikapula uusille tyypeille sillä toivomuksella että korjatkaa nyt ihmeessä edes osa siitä kaikesta minkä me onnistuimme ryssimään niin kerta kaikkiaan. Ei helvetissä sentään. Sehän merkitsisi täydellistä niin kasvojen kuin vallan menettämistä. Tiedä vaikka se loppulaskussa tietäisi niskapuolelle solmittua kravattia.

Onneksi komission tukena oli lojaali poliittinen koneisto ja media, jotka olivat kilvan mitätöineet tapahtunutta. Kerta toisensa jälkeen. He kun olivat samassa junassa kuin komissaari itse ja rakensivat vauhtiaan jatkuvasti kiihdyttävälle junalle epätoivoisesti lisää kiskoja ettei se vaan syöksyisi radalta ulos. Se Münchenin jätkä oli helppo tapaus sinänsä. Kun se oli kerran koulukiusattu ja vielä syntynyt samana päivänä kuin Breivik. Kyseessähän oli selvä äärioikeistolaisuus. Menihän se vähän numerologian puolelle mutta sai kelvata. Niin kuin sen somalinkin kohdalla joka oli riehunut sen macheten kanssa. Sehän oli Norjan kansalainen. Niin kuin oli myös Breivik. Jotain mätää norjalaisissa kyllä oli. Ja onneksi sitten hoksattiin, että hei, mielenterveyden ongelmillahan selitetään ja mitätöidään likimain kaikki. Vaikka sitten oltaisiin huudettu allahu akbaria kuinka paljon hyvänsä. Mielenterveyden ongelmat, se oli hyvä idea ja sitä saattaisi käyttää…

- Sinä sitä sitten vissiin kehittelet mielenterveyden ongelmista uuden vihapuheen ja populismin ilmenemismuodon, jos poliitinen tarve vaatii, hä? Ja sehän vaatii, eiks juu? Tosin, onhan niitä mielenterveyden ongelmista kärsiviä kantaväestössäkin, ja ihan oikeista sellaisista. Ja nehän pantiin kadulle jo aikaisemmin kuukauden lääkeresepti kourassa todeten että yritä pärjäillä. Eiks mielestäsi ole vähän ronskia tuo mielenterveyden käyttö meriselityksenä ongelmassa, joka on selkeästi uskonnollinen, poliittinen ja etninen? Vai onks häiskillä mielessä joku Aktion T4? Die Freigabe der Vernichtung Lebensunwerten Lebens? Hä? Was? Kun vaan saadaan jotenkin, keinolla millä hyvänsä peiteltyä se todellinen syy siihen, miksi ihmisiä lahdataan porukalla. 

No voi sen perkele. Siinä se taas oli. Se oli käynyt jo muutamana iltana. Komissaarin syrjäytetty poliittinen aseveli Suomesta oli siitä jo varoitellutkin.

Epäilyksen Piru istui komissaarin kirjahyllyssä jalkojaan heilutellen. Siitä se sitten lehahti komissaarin kirjoituspöydälle ja katseli komissaaria pää hieman kallellaan.

- Mitäs jäbä? Taidat olla täällä taas kertaalleen miettimässä sitä, kuinka tapahtuneen saisi selitettyä tapahtumattomaksi? Ja samalla huomamaassa että meriselitykset alkaa pian loppua. Maistuis se viski muuten minullekin. Ei se oo tuohesta pirunkaan suu.

- Ole hyvä ja kaada itsellesi. Ja totta kai minä mietin sitä, mitä arvelit. Mutta en ymmärrä sitä, miksi suhtaudut siihen niin pilkallisesti. Minä pyrin… me pyrimme toimimaan vihapuhetta vastaan ja eurooppalaisten arvojen puolesta. Sillä aikaa kun populistit takertuvat teorian kannalta mitättömiin tilastopoikkeamiin ja pyrkivät hyötymään niistä, me puolestamme toimimme johdonmukaisesti Euroopan kehittämisen puolesta ja samalla muodostamme selkärankaisen ja vastuullisen vastavoiman populismille.

Epäilyksen Piru pisti pirullisessä ilmeessä ns. uuden vaihteen silmään ja hymyili oikein ekstrapirullisesti.

- Hei kuule. Ei täällä ole mikrofoneja. Ei myöskään poliitikkoja, toimittajia ja muita kaltaisiasi housut jalassa huoraajia. Ei täällä ole kuin minä, sinä ja totuus. Joten oletkos ajatellut, että ne tahot, jotka mitätöit toteamalla heidät populisteiksi saattavatkin olla oikeassa?

- No totta kai ne ovat oikeassa! Enhän minä sentään ihan sokea ole. Mutta ei sillä ole merkitystä. Ei kai helvetti soikoon sitä ideologiaa ja teoriaa, johon perustuu kokonainen kolmenkymmenen vuoden johdonmukainen poliittinen kehitys voida yhtä-äkkiä vaan mennä ja tunnustaa virheelliseksi? Jonkun niin joutavanpäiväisen asian vuoksi kuin totuus. Sehän tarkoittaisi kaiken romahtamista. Nimenomaan koneiston romahtamista. Sen koneiston, mitä minä edustan ja jonka varaan olen rakentanut koko urani. En kai minä ole se, joka sen ensimmäisenä tunnustaisi? Minä olen sentään urapoliitikko. Ammattilainen. Luuletko sinä minun olevan joku hemmetin valtiomies? Ne on kaikki jo aikaa sitten kuolleet.

- Niinhän ne ovat. Ainakin täällä läntisessä Euroopassa. Tottahan sinä puhut. Et sinä ole valtiomies. Ei sinusta sellaiseksi olisikaan. Sinä olet poliittinen lätkänpelaaja, joka pelaa sille joka antaa sinulle pelipaidan päälle. Sinä pelasit ensin kansallisessa sarjassa josta sinut draftattiin kansainväliseen liigaan. Mikä oli suuri unelmasi. Ethän sinä siellä sinänsä mikään maalitykki ole, mutta uskollinen kolmosketjun puurtaja kumminkin. Hyvin palkattu sellainen.

Komissaari kaatoi itselleen uuden viskin, otti hörpyn, ähkäisi ja totesi:

- Niin no… oikeastaan tuo on aika hyvä kuvaus minusta. Enkä ymmärrä sitä, mitä pahaa siinä on. Valtiomiesten aika on ohi ja aika on ammattipoliitikkojen. Aika on laajempien kokonaisuuksien. En oikein ymmärrä niitten vanhojen valtiomiesten logiikkaa. Niitten ajatus urakehityksestä pysähtyi aina siihen pisteeseen, jossa oltiin presidentin virassa. Ei mitään kunnianhimoa. Aivan kuin niitten poliittinen ja henkilökohtainen ajattelukenttä olisi rajoittunut pelkkään Suomeen.

- Ehkäpä ne vanhat valtiomiehet eivät ajatelleetkaan uraansa vaan sitä kansaa, jota ne edustivat ja jolle olivat vastuussa. Katsos, ne vanhat valtiomiehet aikanaan toimivat – ja onnistuivat toimessaan – ettei maastasi ja kansastasi tullut yksi osa sitä laajempaa kokonaisuutta. Ja nyt sinä teit omalta – hyvin suurelta – osaltasi tyhjäksi niitten valtiomiesten yhteenlasketun elämäntyön ja menit sitten viemään Suomen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Vaikutusvallattomaksi maakunnaksi Euroopan Takahikiän Perähikiällä. Ja perustellen vielä että itsenäisyyden menettäminen palvelee suomalaisten etuja kaikkein parhaiten. Oletko muuten sattunut näkemään viime aikoina mielenkiintoisia unia?

Unia? Tiesikö tuo rikkiä röyhtäilevä hirvitys senkin? Olihan hän nähnyt unia. Erityisesti sitä yhtä, joka tuli aina uudestaan ja uudestaan. Nykyisin melkein joka yö. Siinä unessa hän oli syytettynä kansainvälisessä tuomioistuimessa. Tosin jostain syystä se ei sijainnutkaan Haagissa vaan Helsingissä ja istunnon käsittelykielenä oli Suomi. Unessa tuomari lausui:

- Syytetty on todettu syylliseksi kaikkiin syytekirjelmän kohtiin.

Ja silloin hän puolestaan nousi istuimeltaan ja huusi:

- Tämä on laiton tuomioistuin! Syytekirjelmässä on sellaisia kohtia joita ei ole niin EU:n kuin Suomenkaan lainsäädännössä!

Tuomari keskeytti puheensa, kumartui hieman komissaaria kohti ja vastasi rauhallisella äänellä:

- Kuules jätkä. Ei sitä vihapuhettakaan ollut missään lainsäädännössä mutta eipä se estänyt sinua ja kaltaisiasi toimimasta niin kuin se olisi ollut laki. Ja missä salissa sinä luulet istuvasi? Jossain tekijänoikeustuomioistuimessa vai? Kuvitteletko sinä onneton ihan tosissasi että Nürnbergissäkin käytiin oikeutta Natsi-Saksan lakien mukaan? Vartijat! Läntätkää tuo jätkän räkä takaisin istumaan ja pankaa sille suukapula!

Näin tapahtui ja komissaarin suu lyötiin tukkoon. Yllätyksekseen hän huomasi, että vartijoilla ei ollut minkäänlaista sotilas- tai poliisin univormua. Toinen vartijoista oli mies, jolla oli päällään rasvaiset haalarit. Toinen oli nainen, jonka päällä näytti olevan sairaanhoitajan työvaatteet. Kun komissaari katsoi tuomaristoa tarkemmin, ei heidänkään päällään ollut tuomareille normaalisti kuuluvaa rekvisiittaa. Päätuomarilla oli päällään keltaiset huomioliivit. Hänen vieressään olevalla tuomarilla oli taas palomiehen vermeet. Toinen, naispuolinen tuomari näytti olevan laitossiivooja. Ja hänen vieressään oli nuori poika jonka päällä oli paita, jossa luki Vesalan Yläaste. Oikeudenkäyntiä televisioivan kuvausryhmän kameroissa luki Huitsinnevada tai jotain sinnepäin ja ääniteknikot muistuttivat kovasti Cisse Häkkistä ja Albert Järvistä.

Tuomari jatkoi:

- Osallisuudesta sekä maanpetokseen että valtiopetokseen. Osallisuudesta kansalaisten turvallisuuden tietoiseen heikentämiseen ja sitä kautta osallisuudesta murhiin, tappoihin, ryöstöihin, raiskauksiin ja pahoinpitelyihin. Osallisuudesta yhteiskuntarauhan romuttamiseen. Osuudesta yhteiskunnallisen luottamuksen romuttamiseen. Osallisuudesta lainsäädäntövallan vääristelyyn ja sitä kautta laittomiin uhkauksiin. Osallisuudesta aktiiviseen sananvapauden tukahduttamiseen. Osallisuudesta koululaitoksen muuttamisessa poliittisen propagandan välineeksi. Osallisuudesta oikeuslaitoksen muuttamisessa poliittisen manipuloinnin välineeksi. Osallisuudesta kantaväestön muuttamisessa toisen luokan kansalaisiksi. Sekä osallisuudesta ennenäkemättömän typerään ja vaaralliseen etnisen väestörakenteen muutoskokeiluun tuomitaan syytetty kärsimään…

Tässä vaiheessa komissaari oli aina herännyt. Ja pelännyt seuraavaa kertaa. Pääsisikö tuomari puheessaan loppuun saakka? Mitä sitten tapahtuisi? Hän tiuskaisi epäilyksen pirulle:

- Ja sinäkö perkele tuon unen olet päähäni laittanut?

- Enhän minä. Se uni on omasta alitajunnastasi. Niin kuin kaikki sekin, mitä minä kanssasi nyt rupattelen. Minä en laita ihmisten päähän mitään. Minä vain aukaisen ajattelun kahleita.

- Olen puhunut sinusta erään kollegani kanssa. Uhkaatko sinä minua seuraavaksi omatunnolla?

Nyt Epäilyksen Piru katsoi komissaaria inhimillisesti. Suorastaan surullisesti. Sitten se sanoi:

- Tiedätkös kaveri. Ei sinuun voi laittaa omatuntoa. Kas kun te ihmiset ette ole lääketieteessä vielä niin pitkällä kuin kuvittelette. Te ette tiedä, että ihmisellä on myös moraalinen hermosto. Ja sitä myötä moraalinen selkäranka. Sinulla, ja kaltaisillasi sitä ei ole. Teillä on moraalinen tikapuuhermosto. Silloin sinuun ei voi asettaa omatuntoa. Se vaatisi moraalisen selkärangan kiinnittyäkseen. Aikanaan tutkijat löytävät moraalisen hermoston ja siinä vaiheessa sinun kaltaisillesi ihmisille epäilemättä kehitetään vammaisluokitus, jonka perusteella te ette saa olla missään tehtävissä mihin liittyy vallankäyttöä. Voi olla, että te pääsette suoraan sairaseläkkeelle. Mutta sitä ennen te ehditte vielä hässiä paljon asioita vituralleen.

Sitten Epäilyksen Piru otti kasvoilleen taas iloisemman ilmeen.

- Mutta älä huoli. Ihminen pystyy kasvattamaan halutessaan itselleen moraalisen selkärangan. Ei siihen loppujen lopuksi tarvita kuin oma vahva tahto, uskallus katsoa peiliin, halu tunnustaa virheensä sekä hieman ammatillista apua. Jota minä pystyn puolestani tarjoamaan. Ja tarjoan jatkossakin, aivan piruuttani, jos en muuten. Sillä ethän sinä vielä apua halua kun et ymmärrä sitä tarvitsevasi.

Komissaari joi viskinsä loppuun ja kysyi:

- Aiotko jättää minunkin kiusakseni niitä hornanhiiriä mistä kollegani kertoi? Se tulee niitten kanssa aivan hulluksi.

- Enhän minä samaa källiä kahta kertaa tee. Täytyy olla luova, katsos. Minä annan sinulle taiteellisen lahjan. Kiitos viskistä ja nähdään taas. Som´moro!

Epäilyksen Piru katosi rikinkatkuiseen pöllähdykseen ja komissaari jäi ihmettelemään että mitähän hittoa se sillä taiteellisella lahjalla mahtoi tarkoittaa. Sitten hän huomasi. Hänen seinällään oli paljon tauluja. Mutta nyt niissä kaikissa oli sama kuva.


Hän kiersi ympäri taloa ja joka ainoassa taulussa oli sama kuva. Sitten hänen tietokoneeltaan kuului outo ääni. Aivan kuin joku olisi vinguttanut pirunviulua. Hän istui työtuolilleen ja katsoi näyttöä. Siihen oli ilmestynyt teksti:

”Niin muuten, sinun on turha vaihdella noita tauluja. Jatkossa tulet joka tapauksessa näkemään kaikissa tauluissa tuon saman kuvan. Muut ihmiset näkevät sen kuvan minkä kuuluukin, mutta vaikka menisit katsomaan Mona Lisaa, niin tuon saman näkymän näet siinäkin. Niin kauan, kunnes alat vakavasti suunnitella moraalisen selkärangan kasvattamista.

Lämpimin terveisin,

Uskollinen ystäväsi E.P.”

Komissaari katsoi näyttöä. Sitten hän katsoi vielä kerran taulujaan, joissa se juuttaan kuva oli edelleenkin. Lopulta hän katsoi kirjahyllyssään olevaa avaamatonta viskipulloa.

Edessä olisi pitkä yö ja punasilmäinen aamu.