maanantai 20. marraskuuta 2017

KANSANKODIN EVAKOT

Malmön taajama-alue, Burlövin kunta, joskus tulevaisuuden Ruotsissa


Niin kuin koko lounais-Skånessa oli myös pienen Burlövin kunnan Dalbyvägenillä sijaitsevalla pienkerrostaloalueella menossa Ruotsin historian suurin muutto-operaatio. Talojen pihoilla odotti suuri määrä konttirekkoja ja eräässä asunnossa 42-vuotias Kenneth Beckman, joka pakkasi tavaroitaan yhdessä 14-vuotiaan tyttärensa Sofian kanssa huomasi että juuri heidän pihalleen tullut rekka oli tullut paikalle aina Kiirunasta saakka. Niillä oli nyt tulenpalava kysyntä ja rekkakuskit ajoivat ympäripyöreitä päiviä. Kenneth otti asiakseen – ehkä lähinnä siksi, että tuntisi olevansa edes jollain lailla tilanteen hallitsija – huomauttaa tyttärelleen:

- Muistathan Sofia, että valtion järjestämään kuljetukseen saa laittaa vain kuution verran tavaraa yhtä taloutta kohti. Tilaa ei ole enempää. Omaan autoon saamme sitten mahtumaan jonkun verran lisää mutta on harkittava tarkkaan mitä ottaa mukaansa. Kun paluuta ei sitten enää ole. Jos jotain olennaista sattuu unohtumaan.

- Jaa muistanko? Anskumä mietin… joo, kai minä muistan kun sinä sen varmaan viidennen kerran sanot. Yleensä minä ymmärrän sanotun kyllä ensimmäisellä kerralla. Jos en ymmärrä, niin sitten kysyn. Joten tuo papukaijaimitaatiosi on turhaa. Ja alkaa tässä olla kaikki välttämätön jo kasassa. Tuo taulutelevisio ei siihen kuljetusboksiin kyllä mahdu. Sen voisi heittää parvekkeelta pihalle. Sitä ei viittis noille helvetin riekkujille jättää.

- Kun ei oikein voi. Kas kun muuttovalvoja kävi listaamassa tänne jäävät arvotavaraksi luokiteltavat esineet. Ne pitää jättää uusille tulijoille ja jos ne on tarkastuksen jälkeen tahallisesti hajoitettu, niin me joudumme korvaamaan ne.

Sofia kantoi kahta täyteen survottua putkikassia eteiseen, rojautti ne lattialle ja katsoi isäänsä ilmeellä jossa näkyi paljon kaikkea mutta ei tippaakaan kunnioitusta.

- Niin isä, oliskohan sinun ja sen helvetin ämmän kannattanut aikanaan vähän ajatella? Sinun ja muitten samanlaisten lapasten. Tätähän te kerjäsitte ja nyt tätä sitten saadaan. Osani saan minäkin vaikken kerjännytkään. Meidät häädetään kodistamme, suurin osa irtaimistostamme ryöstetään ja vielä laskutetaan päälle jos ryöstetyissä tavaroissa on vikaa.

- Ei meitä teknisesti ottaen häädetä. Kyllähän me voitaisiin jäädä, jos vaan haluaisimme ja…

Sitten Kenneth huomasi itsekin sanojensa onttouden ja älysi olla hiljaa. Hän muisti sanonnan jonka mukaan totuus koskee eniten ja hänen tyttärensä puhui totta. Niin Kenneth kuin Sofian helvetin ämmäksi nimittämä nainen eli hänen äitinsä ja Kennethin ex-vaimo Agnetha olivat molemmat olleet pitkäaikaisia valtiotieteitten opettajia Malmön yliopistossa. He olivat myös sosialidemokraattisen puolueen aktiivijäseniä ja kannattivat fanaattisesti ruotsalaista hyvinvoivaa kansankotia ja sen käsitteen laajentamista koko maailmaan. He uskoivat monikulttuurisuuteen ja vastustivat rasismia sen kaikissa muodoissa niin kuin kuuliaisen humanismin supervallan kansalaisen kuuluikin. He olivat olleet riemuissaan, kun ruotsidemokraatit oltiin kielletty puolueena EU:n rasismin- ja nationalisminvastaisen direktiivin perusteella. Ja he olivat myös ihmetelleet inhoa tuntien, kuinka Suomi ei ollut kieltänyt maan suurimmaksi puolueeksi nousseita perussuomalaisia.

Sofia ei ollut koskaan omaksunut heidän – välillä kieltämättä hurmoksellista – humanismiaan vaikka he olivat kyllä yrittäneet opettaa sitä hänelle. Yhdeksänvuotiaana Sofia oli kieltäytynyt jopa osallistumasta pride-marsseille joihin hän oli aikaisemmin pukenut kiltisti sateenkaarivaatteet päälleen. Koska ei tyttöä väkisin kantamaankaan voinut ruveta eikä marssilta tietenkään voinut jäädä pois, niin he olivat vieneet Sofian hoidettavaksi Kennethin sisarelle ja hänen miehelleen. Marssissa saattaisi aina sanoa, että Sofia oli kipeä. Siihen marssiin katkesivat myös Agnethan ja hänen sisarensa välit pysyvästi. Kun he hakivat Sofiaa kotiin, totesi sisar:

- Niin katsokaas, Sofia kertoi meille että hän ei halua tulla sille marssille mukaan, koska hän on alkanut jo hahmottaa tiettyjä asioita. Muun muassa sen, että hän on tyttö ja haluaa olla tyttö. Eikös se ole vähän sillä lailla, että jos pieni lapsi mieltää jonkun asian luonnottomaksi, niin silloin se todellakin on luonnoton? Vaikka sitä kuinka epistolana julistettaisiin.

Sisar muuttui Beckmanin perheessä välittömästi epähenkilöksi.

Olivathan he toki nähneet ne ongelmat mitä Malmössäkin oli vuosien varrella ilmennyt. He tiesivät että noin puolet kaupungista oli täydessä anarkiassa ja sen anarkian aikaansaaja ei puhunut ruotsia. Mutta he olivat olleet aivan varmoja että kyse oli vain siitä, että niin ruotsalainen yhteiskunta kuin ennen kaikkea perinteinen medelsvensson ei ollut vieläkään oppinut vastaamaan oikealla tavalla monikulttuurisuuden sosioekonomisiin haasteisiin ja muuttamaan haasteen hyödyksi. Ajattelua ja suoranaista itselleen valehtelua helpotti se, että he asuivat pienen Burlövin kunnan puolella vaikka se Malmön taajama-alueeseen laskettiinkin ja alue oli yksityisten vartiointifirmojen suojelema sekä tarpeeksi kaukana niistä ns. sosioekonomisesti haastavista alueista.

Hänen vaimonsa Agnetha oli pari vuotta aikaisemmin vastannut sosioekonomiseen haasteeseen ottamalla eron Kennethistä ja menemällä yksiin jonkun arabimiehen kanssa. Agnetha oli kertonut onnellisena kuinka Abdelkader oli saanut hänen tukahdutetun naiseutensa puhkeamaan sen kauneimpaan kukkaan. Kenneth puolestaan teki niin kuin perinteinen 2000-luvun ruotsalainen mies yleensä teki eli ei tehnyt mitään vaan alistui tilanteeseen. Sofia sen sijaan oli katkaissut välinsä äitiinsä kokonaan ja ilmoittanut että jos se arabijätkä tulee heidän kotinsa kynnyksen yli niin hän salvoo siltä munat. Häpeillen Kenneth oli alkanut oppia hyväksymään sen tilanteen, että Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen mies. Olihan Agnetha yrittänyt saada Sofian muuttamaan uuteen perheeseen mutta Abdelkader ei ollut innostunut ajatuksesta. Se taisikin olla ainoa asia missä Sofia ja äitinsä uusi mies olivat samaa mieltä. Samaa mieltä oli Kennethkin, sillä se olisi tietänyt Sofian jäämistä Alueelle.

Alueelle.

Sillä nimellä sitä kutsuttiin. Kuutta kuukautta aikaisemmin Ruotsin hallitus oli ilmoittanut, että koska ruotsalainen yhteiskunta ei ole onnistunut kotouttamaan uusruotsalaisia tarpeeksi hyvin ja sen vuoksi omilla toimillaan aiheuttanut alati laajenevaa rikollisuutta, suoranaista anarkiaa ja valtavaa taloudellista tappiota se on joutunut epäonnistumisensa vuoksi kunniavelkaan uusruotsalaisia veli- ja sisaroletettuja kansalaisiaan kohtaan.

Nyt velka maksettaisiin kaksin kallein. Ruotsiin perustettaisiin kaikkiaan neljä erillishallintoaluetta, jotka siirrettäisiin puhtaasti maahanmuuttajien – siis käytännössä islamilaisten – hallinnon alaiseksi. Uusi hallinto saisi muodostaa alueille haluamansa lait ja järjestyssäännöt sekä pitää järjestystä yllä parhaaksi katsomallaan tavalla. Alueet kuuluisivat kyllä Ruotsin Kuningaskuntaan, mutta Ruotsin hallinto ei saisi puuttua niitten toimintaan millään lailla. Ainoastaan vastuu alueitten asukkaitten elatuksesta ja infrastruktuurin ylläpitämisestä kuuluisi Ruotsin valtiolle osana solidaarisuusvelkaa jota Ruotsi ei saisi ehkä koskaan lopullisesti suoritettua.

Alueita perustettaisiin kaikkiaan neljä. Yksi Tukholman ympäristöön, toinen Göteborgin ympäristöön, kolmas Smålandin pohjoisosaan ja neljäs Lounais-Skåneen. Erillishallintoalueilla asuvia ruotsalaisia ei varsinaisesti pakotettu muuttamaan pois alueilta mutta koska alueet siirtyisivät islamilaiseen komentoon ja sitä myötä sharia-lakiin, niin noin 99% kantaruotsalaisista ja muusta ei-islamilaisesta väestöstä oli muuttamassa. Ruotsalaiset saattoivat ehkä olla hyväuskoisia hölmöjä mutta aivan idiootteja hekään eivät olleet ja he tiesivät minkälaista kantaruotsalaisen elämä tulisi näillä alueilla olemaan. Ruotsalaiselle hallinnolle kantaväestön joukkopako itse asiassa kävi paremmin kuin hyvin, sillä heidän tilalleen erillishallintoalueille olisi puolestaan muuttamassa arviolta vähintään puoli miljoonaa uusruotsalaista maan muilta alueilta. Lounais-Skånen erillishallintoalueeseen kuuluisivat Malmö, Vellinge, Burlöv, Lomma, Kävlinge, Landskrona, Helsingborg ja Höganäs.

Se tietäisi lähtöä myös Kennethille ja Sofialle. Heillä ei ollut vielä minkäänlaista tietoa siitä, minne he lopulta päätyisivät. Niin kuin kovin harvalla muullakaan. Koskihan tämä vapaaehtoinen pakkosiirto lähes miljoonaa ruotsalaista. Niin vastaanottokeskuksia kuin väliaikaisia ja  riittämättömiä tavaroitten säilytystiloja oltiin perustettu ja perustamassa pikavauhtia, tällä kertaa puhdasta riikinruotsia puhuvia pakolaisia varten. Jotkut pakolaisten huollosta käytännön vastuussa olevista henkilöistä olivat avautuneet asiasta julkisesti ja todenneet että olisi se hallituksen perkele voinut antaa sentään kaksi vuotta aikaa hoitaa asia. Ei tällaisessa ajassa mistään mitään tule. Nuo kaikki avautujat irtisanottiin välittömästi ja heidät asetettiin syyteprosessiin vihapuheesta. Avoimessa ja tasa-arvoisessa Ruotsissa ei oltu eri mieltä. Ainakaan jos kyse oli monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Kenneth ja Sofia siis lähtisivät. Agnetha jäisi. Sen verran Kennethillä oli ylpeydentynkää jäljellä, ettei hän halunnut olla ex-vaimonsa kanssa tekemisissä muuten kuin Sofiaan liittyvissä virallisissa asioissa. Niitäkään ei ollut paljoa, sillä Sofiaa ei oltu huostaanotettu ja – todennäköisesti uuden miehensä vaatimuksesta – Agnetha oli luovuttanut tytön huoltajuuden Kennethille. Tapaamisissa Agnetha oli ollut aina joko miehensä tai tämän sukulaisten valvomana, peitti uuteen kukkaan puhjenneen naiseutensa hijabilla eikä hänessä ollut merkkiäkään siitä entisestä itsevarmasta ja itseään täynnä olevasta feminististä jolle monikultturismin, miesvihan ja naisten ylivallan lisäksi LBGTQ-aate oli elämän opillinen pääsisältö. Näytti siltä, että Agnetha oli kulkenut sen äärimmäisen feministin kehityskulun ja päätynyt hellan ja nyrkin väliin vihatessaan ruotsalaista miestä jonka ansiosta hänen ei ollut tarvinnut koskaan olla hellan ja nyrkin välissä. Eikä hänen tarvitsisi enää puhua mies- ja naisoletetuista. Erillishallintoalueilla ei järjestettäisi pride-marsseja.

Erillishallintoalueitten pinta-alaa kasvatettiin hallituksen suunnitelman mukaisesti portaittain. Ensin siihen liitettiin alueen keskus ja sitten se eteni kohti reunojaan. Kenneth oli katsellut Malmön Alueeseen liittyviä uutisia suuresta taulu-tv:stään joka pian alkaisi esittää lähinnä al-Jazeeraa. Hänen oli vieläkin vaikea tunnustaa itselleen olleensa aina jotenkin – tai jopa kohtalokkaan paljon – väärässä, mutta näkihän hän itsekin, että kun uusruotsalaiset juhlivat aina uutta Alueeseen liitettyä kaupunginosaa niin se juhliminen vaikutti lähinnä väkivaltaiselta mellakalta. Näin tulisi pian käymään rauhallisessa Burlövissäkin. Uutislähetyksiä katseltuaan Kenneth huomasi aina pakottavan itsensä keskittymään muuttoon, tai pakenemiseen – sitähän se oli – liittyviin käytännön asioihin. Näin hän esti itseään ajattelemasta muuta. Erityisesti sitä, että oliko hän ollut koko aikuisikänsä idiootti julistaessaan ruotsalaista sosialidemokratian ja monikultturismin epistolaa?

Nyt se päivä oli sitten tullut. Ei sitä muuttopäiväksi voinut kutsua. Lähdön päivä. Luopumisen päivä. Paon päivä. Alistumisen päivä. Mikä hyvänsä. Ei ainakaan mitään vapaaehtoista. Paon kohde oli sentään ollut tiedossa muutaman viikon. Heidän tulisi siirtyä Taalainmaalle Rättvikin kuntaan. Kokoontumiskeskuksena toimisi Rättvikin koulu ja sieltä heidät sitten sijoitettaisiin eteenpäin. Olisiko ensimmäisenä majoituksena patja koulun liikuntasalin lattialla vai pääsisivätkö he johonkin vastaanottokeskukseen olisi vielä täysin avoin kysymys. Sofia joka tapauksessa voisi jatkaa kouluaan. Kennethille tuskin löytyisi työtä. Rättvikin kunnassa ei varmaankaan olisi välitöntä tarvetta valtiotieteitten maisterille joka oli tehnyt gradunsa aiheesta ”monikultturismi ideologiana ja sen esiintyminen sekä lisääntyminen ruotsalaisissa sarjakuvalehdissä 1965 – 2015”.

Näin ollen oli selvää, että he joutuisivat tulemaan toimeen valtion evakuointiavustuksella jota valtio nimitti komeasti solidaarisuustueksi. Burlöviin jääneestä irtaimistostaan he eivät saisi korvauksia, sillä evakuoiduille annettaisiin korvaukseksi perusavustus. Se ei kattaisi lähellekään menetettyä irtaimistoa sillä se laskettiin puhtaasti perheen henkilömäärän mukaan ja se kattaisi vain välttämättömän. Myöskään asunnosta he eivät saisi korvauksia, sillä he olivat aina asuneet vuokralla. Omistusasuntonsa menettäneille maksettiin korvaus, mutta se laskettiin sen mukaan mikä alueella oli asuntojen hintataso kolme kuukautta sen jälkeen kun tieto erillisalueista oli julkistettu. Luonnollisesti asuntojen arvo oli romahtanut. Huhuttiin, että muutamassa talossa asuneet vanhemmat pariskunnat olivat sytyttäneet talonsa tuleen ja sen jälkeen ampuneet itsensä. Uutisissa tällaisista asioista ei koskaan kerrottu ja lähinnä niissä haastateltiin niitä ihmisiä joitten mielestä erityishallintoalueitten perustaminen oli enemmän kuin kohtuullista.

Muuttomies tuli Beckmanien ovelle.

- Niin kai teitä on muistutettu että tuohon kuution häkkiin ei kannata laittaa mitään sähkötarvikkeita. Säilytys on konttisäilytys, kontit ovat ulkotiloissa ja ovat siellä herra ties kuinka kauan.

Kenneth nyökkäsi. Muutkin pienkerrostalon asukkaat olivat siirtämässä tavaroitaan ulos. Osan metallihäkeissä muuttorekkaan, osan omaan autoonsa, ahtaen ne niin täyteen kuin vain mahdollista. Kaikki tapahtui hiljaa, ilman suurempia kirosanoja ja protesteja. Jotenkin alistuneesti. Jotenkin…

- Jotenkin ruotsalaisesti?

Kas, siinähän oli yläkerran naapuri. Yli kuusikymppinen Otto Jonsson. Mukava ja rauhallinen karhumainen mies. Kenneth kysäisi:

- Taisit lukea ajatukseni.

- Juu. Kun ajattelin samaa itsekin. Onhan meinaan niin, että kun näistä ajoista aikanaan kirjoitetaan historiaa, niin Ruotsin osuus täytyy kirjoittaa lampaitten määkymisellä. Mikään muu ei kuvaa tätä äärimmäistä alennustilaa. Tää on ollut tiedäkkös viikinkien maa joskus. Pelättyjen soturien maa. Nyt tää ei käy enää edes huonosta vitsistä. No, mulla onkin viimeinen repullinen menossa. Onneksi tuli hankittua aikanaan tuo pakettiauto. Turvallista matkaa. Rättvikissä tavataan.

Beckmanienkin pakkaaminen oli saatu loppuun. Kenneth loi vielä viimeisen silmäyksen asuntoon joka oli ollut heidän kotinaan niin kauan. Sitten hän sulki oven, pudotti määräysten mukaisesti avaimet postiluukusta ja poistui kaksi kerrosta alempana pihalla odottavaan Volvoonsa jossa Sofia jo istui. Volvo liittyi surulliseen ja ankeaan karavaaniin, jossa oli henkilöautoja, pakettiautoja, suuria rekkoja ja myös poliisiautoja sekä armeijan panssariautoja. Erillisalueitten hallinto oli juhlallisesti taannut kantaruotsalaisten turvallisuuden siirtymisvaiheen aikana mutta niin poliisi kuin armeija olivat todenneet että puhe on puhetta ja teot puolestaan tekoja. Viranomaisilla oli tiedossaan, että siirtovaiheen aikana oli erilaisissa mellakoissa tapettu neljäkymmentä kantaruotsalaista. Tietoa ei vain saisi koskaan päästää uutisiin. Siirtyväthän nuo alueet sellaisen väestön haltuun, joka edusti rauhan uskontoa ja joilta takapajuisilla ja perinteettömillä kantaruotsalaisilla olisi paljon oppimista.

Kenneth ajoi Volvoaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Se poistui Burlövistä, siirtyi Staffanstorpin puolelle ja jatkoi siitä kohti kaukana odottavaa Taalainmaata. Kennethillä oli ilme, joka saattoi kertoa pikkuhiljaa romuttuvasta utopiasta ja häipyvistä, tyhjän päälle rakennetuista illuusioista. Hän vilkaisi sivusilmällä Sofiaa ja tajusi puolestaan hänen ilmeestään ettei hänen tyttärellään niitä illuusioita ollut koskaan ollutkaan. Toisin kuin isänsä hän oli elänyt koko ikänsä reaalimaailmassa. Kenneth ymmärsi myös, että vaikka hän oli yksinhuoltajaisä niin tuossa apukuskin puolella istui se perheen aikuinen.


Burlöv, Kronetorpsvägenin ja Burlövsbronin risteys

Evakuointisaattuetta turvanneet poliisin ja puolustusvoimien partiot saattoivat Burlövistä lähteneen saattueen Staffanstorpin puolelle josta se jatkoi matkaansa omin neuvoin ja jäivät sitten pitämään vahtia Kronetorpsvägenille josta oli tullut tänään erityishallintoalueen väliaikainen raja viikoksi kunnes se siirtyisi jälleen pohjoisemmaksi Lomman ja Kävlingen kunnan rajalle. Partioautot seurasivat sitä kuinka Alueen laajenemista juhlittiin. Juhlijana ei tosin ollut yhtään ruotsalaista. Enemmänhän se näytti mellakalta. Äkkikatsomalta Burlövissa näki parikymmentä taivaalle nousevaa savupatsasta ja varsin usein kuului myös konetuliaseitten ääntä kun uudet isännät ampuivat – toivottavasti vain – taivaalle. Lippusalkoihin oli noussut sinikeltaisia kuunsirppi-tähtilippuja. Yhdessä partioautossa istuivat vanhemmat konstaapelit Mats Ingvesgård ja Göran Liljegren. Kumpikin oli ottanut radiostaan lähetyksen pois ja pitivät sen vain kuuntelulla. Kaikki radioliikenne nauhoitettiin ja vääristä sanoista muuttui helposti työttömäksi poliisiksi ja päätyi leivättömän pöydän ääreen. Repsikan paikalla istuva Liljegren totesi tympiintyneellä äänellä:

- Niinhän ne ovat kuin hemmotellut nulikat. Ruinaavat vanhemmiltaan lahjaksi liian kallista lelua ja kun sen lopulta saavat, niin särkevät sen samantien.

- Juu. Ja sen jälkeen alkavat ruinata vielä kalliimpaa. Tietäen lopulta saavansa senkin.

- Satans. Vituttaa. Hitto kun olis konepistooli.

Ingvesgård katsoi Liljegreniä väsyneellä ilmeellä jossa oli mukana hieman voimatonta huvittuneisuutta. Varsin yleinen ilme skånelaisille poliiseille jotka olivat mukana luovuttamassa ruotsalaisten maata ja asuntoja miehittäjälle, jonka miehitetty oli vapaaehtoisesti kutsunut kotiinsa.

- No, onhan meillä konepistoolit. Tuossahan ne selkänojan takana paksissa ovat.

- Onhan ne. Mutta kun pitäis olla paljon enemmän lippaita. Ja ennen kaikkea valtuudet käyttää niitä. Ja eipä me niillä paljoa ehdittäis ampua. Meidät suolattaisiin saman tien. Tuolla on arsenaalia tarpeeksi asti ja luovutussopimuksen mukaan noilla on oikeus puolustaa aluettaan kaikin mahdollisin keinoin. Nuo ovat miehittäjiä mutta hallituksen mukaan me ollaan se uhka jota vastaan heillä on lupa varautua.

- Arsenaalia on hjuu… kattopas piruuttasi kiikareillasi noita Alueen turvajoukkoja. Noita millä on se vihreä nauha käsissään. Laita suurennus isoimmalle ja katso tarkemmin mitä ne kantavat.

Liljegren katseli hetken ja kirosi sitten:

- No voi sen helvetti! Näenkömä nyt ihan varmasti oikein?

- Kylläpä näet. Ruotsalaisia AK-nelosiahan niillä on joka jätkällä. Hallinnon niille toimittamia. Arvaapas huviksesi mistä nuo aseet ovat peräisin?

- Et kai saatana meinaa…

- Jep. Hemvärnetiltä.

Ruotsin hallitus oli lakkauttanut Ruotsin Hemvärnetin ja riisunut sen aseista kolme kuukautta ennen kuin se ilmoitti päätöksensä erityishallintoalueista. Nähtävästi hallitus – ja varsin perustellusti – oletti, että vastarintaa vallitsevalle kehitykselle voisi odottaa juuri kodinturvajoukkojen suunnasta, toisin kuin täysin politisoituneista poliisin- ja puolustusvoimien organisaatioista. Kieltämättä Hemvärnetin joukkojen keskuudessa oltiin puhuttu kaikenlaista ja oltu äärimmäisen tympiintyneitä tilanteeseen mutta kun hallituksen käsky oli käynyt, niin kaikki sitten kuitenkin luovuttivat ruotsalaisen kiltisti aseensa. Niin kuin olivat luovuttaneet siviilitkin, joilta vietiin sekä puoliautomaattikiväärit, -pistoolit, -haulikot sekä revolverit. Siviileillä oli käytössään enää pulttilukkoisia metsästyskivääreitä sekä maksimissaan kaksipiippuisia haulikoita ja niittenkin kieltäminen oli jo valiokuntakierroksella.

Liljegren ihmetteli:

- Kyllä nuo AK-nelosia ovat. Hemvärnetillä oli noita. Mutta mistä tiedät, että ne ovat juuri Hemvärnetin pyssyjä?

- Armeijalla on AK-viitosia. Ja mulla on yksi kaveri töissä armeijan logistiikassa. Kun Hemvärnetin pyssyt oltiin kerätty, niin varikolle tuli kirjallinen käsky lastata aseet kuorma-autoihin ja kuskata ne Malmöön. Paperissa oli lukenut, että kuljetus luovutetaan vastaanottajalle joka on Lounais-Skånen Erillishallintoalueen Turvallisuusjoukot. Pitäähän meidän uusruotsalaisilla veljillä olla sentään hyvät vermeet vahtia järjestystä.

- Ei saatana… tää menee vain päivä päivältä sairaammaksi. Koskahan ne alkaa luovuttaa niille tankkeja?

- En tiedä. Mutta sen tiedän, että alueluovutukset ei lopu siihen, mitä hallitus on ilmoittanut.

- Mistäs sinä SEN sitten tiedät? Älä vaan sano, että sulla on joku kaveri hallituksessa.

- Ei ole niin ensimmäistäkään. Mutta mulla on tabletti. Kattelepa luppoaikanasi joutessasi asuntojen pyyntihintoja vaikkapa Alueen ulkopuolelle jäävissä Staffanstorpissa, Svedalassa ja Trelleborgissa. Sieltä saa nykyään omakotitalon samalla hinnalla kuin yksiön jostain Luulajasta. Totta kai sieltäkin pyritään pois. Ei siellä ihmisillä mitään illuusioita ole. Ja kun alue muuttuu tyhjäksi ei-kenenkään maaksi niin…

- Niin… sitten Alue leviää sinnekin. Ja silloin hallitus toteaa tilanteen ja vahvistaa sen viralliseksi totuudeksi. Millähän ne muuten meinaa saada tuonne huoltoporukkaa? Siis sähkömiehiä, putkimiehiä ja sen semmoisia?

- Olen kuullut, että ruotsalaiset huoltomiehet saavat mennä alueelle noitten vihernauhaisten turvajoukkojen suojeluksessa. Mutta koska halukkaita ei ole paljoa, niin puhutaan että esmes sähkömiehillä olis niissä keikkahommissa viisinkertainen palkka.

- Taitaa olla niin, että alueella on pian niin sähköt poikki ja putket tukossa.

- Joo. Ja syy on meidän ruotsalaisten.

Radiosta alkoi kuulua lähetys. Oli tulossa vielä yksi evakuointisaattue. Tulossa syvemmältä Malmöstä. Liljegren kuittasi ilmoituksen, miehet ottivat kaiken varalta konepistoolit mukaansa ja alkoivat odottaa saattuetta. Se oli varsin pieni. Koostui yhdestä linja-autosta jota saattoi peräti neljä poliisin panssaroitua autoa. Paikalla odottaneet ambulanssit ajoivat koko poliisivartion eteen ja ensihoitajat avasivat valmiiksi ovet. Liljegren katsoi kiikareilla lähestyvää saattuetta.

- Onkos noi… no saatana, tossa bussissahan on luodinreikiä. Paljon. Mitähän vittua siellä on oikein tapahtunut?

Kun saattue pysähtyi ambulanssien viereen ensihoitajat ryntäsivät välittömästi bussiin ja kuljettivat ambulansseihin neljä haavoittunutta. Kaksi miestä ja kaksi naista. Poliisit nousivat omista autoistaan. Yksi heistä pani tupakan palamaan vaikka kuinka virka-ajalla olikin. Muutama muu seurasi esimerkkiä. Pari muuta työnsi nuuskamörön huulensa. Yksi totesi:

- Suomalaisilla on sanonta että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Sanoisin, että sopii tännekin ihan helvetin hyvin.

- Keitä nuo ovat? Ja miksi ne jäivät jälkeen?

- Nuo ovat koko Skånen viimeiset juutalaiset. Käytiin ne synagogasta hakemassa. Olivat siellä jumissa. Jouduttiin itse asiassa ampumaan itsekin. Oli siellä niitä vihernauhaisiakin. Niitä turvallisuusjoukkoja. Eivät ne meitä estäneet mitenkään. Mutta eivätpä estäneet huligaanejakaan. Tuolla bussissa on viidentoista elävän ihmisen lisäksi neljä ruumista. Saivat huligaanitkin tosin osansa. Me jouduttiin ampumaan tiemme läpi. Saatana, minä otan loparit ja lähden Oskarshamniin serkkuni muovitehtaan pakkaamoon hommiin. Mulle riitti.

Linja-autosta tuli hetkeksi ulos vanha, hauras ja harmaantunut nainen. Hän katseli poliiseja hiljaa ja sanoi sitten:

- Me kiitämme noita rohkeita poliiseja että he pelastivat meidät varmalta kuolemalta. Juutalaisia ei tuossa uudessa Gazassa jätetä henkiin. Mutta me emme kiitä Ruotsin valtiota. Miksi se laski natsit tänne? Natsi on natsi vaikka se puhuisi saksan sijasta arabiaa. Meillä ei ole enää paikkaa täällä. Me olemme hylkiöitä. Myös Ruotsin valtiolle. Meidän on siis lähdettävä. Vaikka emme ole tehneet kenellekään pahaa.

- Minne te lähdette?

- Israeliin tietysti. Vaikka olemme mieltäneet itsemme ruotsalaisiksi sukupolvi toisensa perään. Mutta ei meillä muutakaan paikkaa enää ole. Teidän hallituksellenne toisten ihmisten elämä on arvokkaampi kuin toisten. Kun katselen noita ruotsalaisia naisministereitä, niin näen heillä jokaisella neliöviikset. Natseja, jotka julistavat toimivansa natseja vastaan. Tämä maa ei ole enää maa. Tämä on huonosti käsikirjoitettu kauhuelokuva.

Poliisit eivät osanneet sanoa mitään. Ainakaan mitään, mikä olisi ollut tuntunut riittävältä. He painoivat päänsä häpeästä. Nainen käveli bussiin joka starttasi moottorin ja läksi kohti pohjoista.

Liljegren kysyi työpariltaan:

- Kuinka kauan tätä jaksaa?

Invesgård mietti hieman ja vastasi sitten:

- Pikkuista vajaa kuukauden.

- Hä?

- Minä irtisanouduin kolme päivää sitten. Ajattelin että olenpa tuon irtisanoutumisajan loppuun saakka hommissa. Sen verran menee asioitten järjestelyyn muutenkin. Minä muutan Suomeen. En ole tainnut sanoakaan, että minulla on suomalaiset sukujuuret. Sukuni on alunperin Svenska Österbottenin suomenruotsalaisia. Tosin isoisänikin on syntynyt Ruotsissa mutta sukuhaarojen kesken on ollut yhteyttä aina. Sitä kautta minä pääsen hommiin erääseen vartiointiliikkeeseen. Siinä kaupungissa pärjää ruotsilla. Aion kyllä opetella suomenkielenkin.

- No hemmetti. Tää oli yllätys. Jää kylläkin ikävä hyvää työparia.

- Niin minullakin sinua. Voinhan minä kuulostella vähän jos löytyis sullekin jotain hommia. Minun on tietysti helpompi muuttaa, kun olen vielä poikamies. Ajattelin, että jos löytäisin jonkun mukavan suomalaisnaisen rouvakseni. Siellä uskaltaisi vielä sentään alkaa väsätä lapsiakin. Ja siellä on vielä naisiakin. Oikeita sellaisia. Ruotsalaisnaisen arkkityyppi kun alkaa olla sellainen, että ensin se haluaa että mies ruunaa itsensä ja sen jälkeen se toteaa että ei tommosella ruunalla mitään tee. Mutta jos suunnittelet Suomeen muuttoa, niin se kannattaa tehdä melko nopeasti.

- Kuinka niin?

- Katsos kun Suomen puolella huhutaan ja se taitaa pitää paikkansa että Suomi aikoo säännöstellä myös riikinruotsalaisten maahanmuuttoa. Ainakin se tullaan rajoittamaan tiettyyn määrään.

- Miksi?

- No mietipäs ketkä ovat saaneet Ruotsin tähän tilaan? Javisst, riikinruotsalaiset. Suomalaiset varmaan pelkäävät, että ruotsalaisia vaivaava yhteiskunnallinen mielisairaus saattaa tarttua. Enkä muuten yhtään syytä heitä epäluulostaan.


Kuukautta myöhemmin, Rättvikissä

Kennethin ja Sofian pakolaiselämä oli asettunut varsin nopeasti uomiinsa. Heillä oli käynyt pakolaislotossa varsin hyvä tuuri ja heille oli osoitettu huone eräästä hotellista. Alimmasta kerroksesta. Heillä oli huone, jossa oli kaksi sänkyä, vuodesohva jonka edessä oli pieni sohvapöytä ja ikkunan vieressä isompi pöytä. Lisäksi huoneessa oli pieni wc jossa oli suihku sekä myös minikeittiö eli kaksipisteinen levy, mikroaaltouuni, baarijääkaappi sekä pieni tiskiallas. Vastaanottokeskukseksi muutetussa hotellissa oli tietysti järjestetty ruokailu joten tuo minikeittiö oli luksusta. Lisäksi Sofialle oli tarjolla kouluruoka. Kenneth ei ollut kuullut kenenkään ruotsalaispakolaisen valittaneen ruuasta mikä oli ollut aikanaan yleistä etnisesti edistyksellisten pakolaiseksi kutsuttujen ihmisten kohdalla. Kaiken hyvän lisäksi huoneen kattoon oli pultattu pieni televisio. Ei heillä sinänsä ollut valittamista, tosin ajatus lopullisesti menetetystä niin kodista kuin kotikaupungista hiersi mieltä. Ja tulevaisuus oli tietenkin pelkkää mustaa usvaa.

Sitä kattoon pultattua televisiota Kenneth katsoi tälläkin hetkellä. Yksityisyyttä pienessä huoneessa ei tietenkään ollut paljoakaan mutta se oltiin hoidettu kattoon viritetyilla naru-lakanayhdistelmillä jotka antoivat makuusoppeihin edes hieman rauhaa. Sieltä makuusopestaan Sofia raotti lakanaa ja sanoi isälleen:

- Et viittis kattoa sitä telkkaria kuulokkeet korvilla. Minun pitäis lukea läksyjä.

Kenneth pyysi anteeksi, laittoi langattomien kuulokkeitten plugin televisioon kiinni ja sanoi vielä lakananraosta katsovalle tyttärelleen:

- Kuule Sofia… se on vaan jotenkin niin hienoa että sinä jaksat opiskella noin ahkerasti. Kaiken tämän jälkeen. Sinä et ole oireillut mitenkään… niin kuin normaalin teini-ikäisen olettaisi tekevän tässä tilanteessa…

Sofia katsoi isäänsä ilmeellä joka osattaisiin tulkita vittumaiseksi kaikissa kieli- ja kulttuuriryhmissä.

- Jaa sinä meinaat että minä olen jotenkin epänormaali kun minä en ala perseilemään? Niin kuin sinä ja se yksi helvetin ämmä jonka kanssa sinä väsäsit minut perseilitte silloin kun te olitte nuoria?

- Ei, en minä sitä… jotenkin vaan ajattelin… niin kuin kannustaakseni…

- Tiedätkös isä, sinun kannustuksesi eivät merkitse minulle hevon paskaakaan. Mutta totta kai minä opiskelen. Niin paljon ja niin ahkerasti kuin vain voin. Se on minulle ainoa tie päästä pois Ruotsista.

- Pois Ruotsista… mutta minne?

- En tiedä vielä. Oikeastaan yksi lysti. Suomeen. Baltiaan. Puolaan. Unkariin. Australiaan. Uuteen Seelantiin. Vittu, minä muutan vaikka jenkkien mustimmalle raamattuvyöhykkeelle kun minä vaan pääsen eroon tästä järkensä menettäneestä täisirkuksesta nimeltään Ruotsi.

Sofia veti lakanan kiinni ja jatkoi läksyjen lukemista. Kenneth väänsi sätkän. Viisitoista vuotta kestänyt tupakkalakko oli mennyt tällä reissulla nurin. Hän meni hotellihuoneen pienelle kuistille ja pani palamaan. Pihalla ohitse ajoi pakettiauto joka hänet ohitettuaan jarrutti, peruutti, pysähtyi ja ovesta astui ulos muuan mies. Kas, sehän oli heidän yläkerran naapurinsa Otto Jonsson sieltä Burlövistä. Miehet kättelivät ja Kenneth kysyi:

- Emme ole nähneet sinua sen evakuoinnin jälkeen. Missäs sinä asustat?

Otto vastasi hymyillen sitä tuttua karhumaista hymyään:

- Minähän hommasin itselleni töitä saman tien kun tänne tultiin. Niin kuin tiedät, niin minä olen putkimies ja nykyisessä Ruotsissa ei ole pula niistä ihmisistä jotka puhuu työstä mutta niistä jotka sitä varsinaisesti osaa tehdä on kyllä pula. Paikallinen putkifirma palkkasi minut heti. Palkka ei ole sinänsä kaksinen mutta kerryttäähän se osaltaan vähän eläkettä ja siihen kuuluu lisänä se, että saamme rouvani kanssa asustaa putkifirman hallilla. Siellä kun on muitten tilojen lisäksi pieni yksiö. Ei nyt mitään luksusta millään mittakaavalla mutta kyllä me rouvan kanssa siellä pärjätään. Ja rouva kun on kirjanpitäjä niin hän tekee jonkun verran hommia koneellaan. Mutta kuinkas teillä? Sofia varmaan käy koulua mutta mites sulla?

- Niin no… ei minun osaamiselleni oikein ole käyttöä. Olen minä saanut yhden työtarjouksen. Ihan kohtuullinen palkkakin siinä olisi. Se olisi sisäministeriön nettivalvoja. Minun pitäisi etsiä ja kartoittaa vihapuhetta ja siirtää löydetyt vihapuhujat poliisiviranomaisten tietoon.

- Mutta et ole ottanut työtä vielä vastaan?

- En vielä niin… kun mietityttää vaan jotenkin.

- Jaa… onko sellainen hahmo kuin epäilyksen piru vieraillut luonasi?

- En minä sitä ehkä noin vahvasti sanoisi.

Otto Jonsson hymyili ilmeellä josta ei osannut sanoa oliko se pirullinen vai myötätuntoinen ja alkoi puhua vierasta kieltä. Kenneth ei ymmärtänyt mitä Otto puhui mutta ymmärsi kyllä kielen olevan suomea.

- Kuinka sinä osaat suomea puhua?

- Ehkä siksi, että olen suomalainen. Tosin Ruotsissa syntynyt ja elänyt mutta edelleenkin molempien maitten kansalainen.

- En tiennyt sitä. Mitä sinä sitten oikein sanoit?

- Sanoin että te svedupellet olette kyllä maailman suurimpia ääliöitä. Te saitte rakennettua ehkä maailman toimivimman ja hyvinvoivimman valtion ja kun te sen sitten saavutitte niin te menetitte järkenne ja teitte kansallisesta itsemurhasta kyseenalaistamattoman itseisarvon.

- Tuo on ehkä hieman rankasti sanottu.

- Tuskinpa. Niin kuin sanoin, niin olen suomalainen. Vaikkei siihen kukaan siinä menetetyssä kotikaupungissamme kiinnittänyt huomiota. Enkä itsekään tehnyt siitä sen kummempaa numeroa. Isoisäni oli Antti Jonsson, kotoisin Hangosta. Sukunimestään huolimatta suomenkielinen, mutta osasi toki ruotsiakin kun Hangossa asui. Isoäitini oli Saara Nevalainen, kotoisin Kivennavalta. Syttyi talvisota. Isoisä meni sotimaan ja isoäiti oli lottana. Tuli rauha, ja molemmat joutuivat pois kotoaan. Niin Karjala kuin Hankokin luovutettiin ryssille. He tapasivat talvisodan jälkeen Helsingissä, rakastuivat ja menivät naimisiin. Ja arvaatkos, minne he sitten asettuivat?

- Mistä minä voisin sen tietää?

- No tietysti Porkkalaan. Sitten syttyi jatkosota. Ja sen jälkeen heidät ajettiin kotikonnuiltaan toisen kerran. Kas kun tällä kertaa Porkkala jouduttiin luovuttamaan ryssille. He päättivät, etteivät enää kolmatta kertaa evakoksi rupea. Siksi he muuttivat Ruotsiin. Malmöön. Olivat varmaankin niitä ensimmäisiä suomalaisia jotka muuttivat Ruotsiin. He ajattelivat että ehkä siellä saisi olla, elää ja ennen kaikkea pysyä paikallaan. Kaikessa rauhassa. Eiväthän he evakoksi enää joutuneetkaan. Mutta heidän jälkeläisensä taas kertaalleen joutuivat. Johtuen teidän typerien ruotsalaisten käsittämättömästä sinisilmäisyydestä. Minä ja rouvani jouduimme lähtemään. Ja me lähdemme vielä kerran. Tulen pian siihen ikään, että saan Ruotsista täyden työeläkkeen. Vaimo saa sen vuotta myöhemmin. Muutamme Suomeen ja jätämme tämän itsemurhaa tekevän maan ja kansan taaksemme. Mutta toivotan sinulle ja ennen kaikkea tyttärellesi kaikkea hyvää. Hän on syytön siihen onnettomuuteen mitä omasi ja sinua edeltäneet sukupolvet ovat hänen päällensä langettaneet.

Otto puristi Kennethin kättä lujalla otteella. Kenneth tajusi Oton ajatelleen omasta löysästä kädenpuristuksestaan että se oli kuin olisi kuolleen mulkkua koetellut. Sellainen hänen kädenpuristuksensa oli aina ollut. Ehkä se kuvasi luonnetta. Kenneth ymmärsi Oton olevan oikeassa. Kennethin täytyisi varmaankin tehdä jotakin. Mutta mitä hän tekisi? Mihin hänestä olisi? Olisiko hän taistelija? Hän painoi päänsä alas ja ymmärsi tekevänsä sen, mitä sosialidemokraattisen Ruotsin aivopesuun vapaaehtoisesti alistunut mies olisi aina tehnyt. Eli hän ei tekisi mitään. Huomenna hän soittaisi sisäministeriöön ja ilmoittaisi vastaanottavansa netin vihapuhevalvojan paikan.

Ehkä hänessa olisi sen verran miestä, tai sen muistoa jäljellä, että hän antaisi Sofian tehdä omat ratkaisunsa eikä pyrkisi vaikuttamaan niihin. Tai oikeastaan, kuinka hän edes onnistuisi? Sofia oli tämän yksinhuoltajaperheen aikuinen. Hän itse oli pelkkä miesoletettu. Joka ymmärsi, että hän oli osa kansallista itsemurhaa. Jonka hän tunnisti, mutta hänestä ei ollut toimimaan sitä vastaan. Ei edes arvostelemaan, sillä arvostelun myötä hän kieltäisi koko aikuisiän itsensä. Hän ymmärsi, että hänen valheelle rakennettu ja valheella pönkitetty egonsa oli hänelle tärkeämpää kuin kansansa tulevaisuus.

Hän ymmärsi sen perinteisenä ruotsalaisena sosialidemokraattina. Joka upposi valtiolaivansa mukana ollen reikäisestä laivastaan ylpeä.


lauantai 18. marraskuuta 2017

UUSINTA: ANTIFASISTINEN TAISTELURYHMÄ

Lukijahan on hyvin perillä siitä että hiljattain takkutukat menivät ja polttivat neljä Valion tuotteita kuljettavaa jakeluautoa. Kyse oli virallisesti protestista maitotuotantoa vastaan. Noin varsinaisena syynä on tietysti leikkipartisaanien turvallisissa ja riskittömissä olosuhteissa suorittama elämysmatkailu, jota tehdessään leikkipartisaani voi hetken ajan tuntea olevansa Che Guevara. Ajattelin kirjoittaa asiasta muutaman rivin, mutta sitten tuli mieleeni että ehkä tässä olisi uusinnan paikka toukokuussa 2014 kirjoittamalleni jutulle. Joku saattaa kuvitella, että minä esittäisin tässä jutussa kirjoitetut erikoiset ja ehkä jopa brutaalit menettelytavat jonkunlaisena manuaalina eikä hän välttämättä ole täysin väärässä. Tosin jos joudun polpon kuulusteluun niin kiistän kategorisesti kaiken ja vetoan amatöörikirjoittajan tekotaiteelliseen vapauteen. Siirtykäämme siis Pinnanmaan maakunnan Härnävän kuntaan joskus tulevaisuudessa:

ANTIFASISTINEN TAISTELURYHMÄ

Tapahtuma-aika ja –paikka: Vuonna 2023, kesäkuussa, myöhään yöllä,  Pinnanmaan maakunnassa, Härnävän kunnassa


Pakettiauto läheni paikkaa, jossa aktivistien oli määrä tehdä iskunsa. Autossa oli neljä nuorta miestä.

- Anders, 17 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Juge, 20 vuotta, ylioppilas, suunnittelee hakevansa joskus valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Asuu vanhempiensa luona.
- Pärre, 18 vuotta, lukiolainen. Asuu vanhempiensa luona.
- Zebu, 19 vuotta, yhteiskunnallisen sortorakenteen vuoksi työtön. Selviää hengissä ainoastaan lakimiesisänsä ja ekonomiäitinsä almuilla. Asuu vanhempiensa hankkimassa yksiössä.

Nämä neljä nuorta tuimailmeistä miestä olivat valmiita iskuun. He kuuluivat Antifasistiseen Aktivistitoimintaryhmittymään AFATR:ään ja he olivat ajaneet Pinnanmaan Härnävään aina Helsingistä saakka. He noudattivat AFATR:n keksimää nerokasta toimintastrategiaa, eli eri paikkakunnille hankittiin iskujen tekijät aivan muilta paikkakunnilta, että fasistisen poliisin olisi mahdollisimman vaikeaa saada iskujen tekijöitä kiinni. AFATR:in mielestä oli jo lopultakin aika seurata ruotsalaisten partisaaniaktivistien tiellä, ja aloittaa suora toiminta.

Tämä ryhmä oli AFATRin yksi kokeneimmista, he olivat osallistuneet aikaisemmin jo kolmeen samanlaiseen iskuun. Heidän kohteenaan olisi tällä kertaa härnäväläinen perussuomalainen kunnallispoliitikko, kansallismieliseksi julkisesti tunnustautunut ja paikallista fasistista toimintaa johtava Antti Ärvähtälä. Hän saisi nyt kokea luokkatietoisen työläisvihan. Iskuryhmä suhtautui tehtäväänsä äärimmäisen vakavasti, sillä siihen osallistuvat Anders, Pärre ja Zebu eivät olleet juoneet matkan aikana kuin kuusi pulloa olutta per aktivisti. Juge oli aivan selvinpäin, sillä hän oli ainoa porukasta, joka oli ajanut ajokortin. Suuremmat kaljamäärät ja muutamat hyvät tötsät vedettäisiin vasta onnistuneen iskun jälkeen. Ammattilaisiahan tässä oltiin.

Anders ei ollut aivan varma siitä, miksi hän oli tässä toiminnassa mukana. Mistään luokkatietoisuudesta tai köyhyydestä ei ollut kyse, sillä Anders oli ylempään keskiluokkaan kuuluvien vanhempien ainoa lapsi, eikä hänellä ollut puutteesta ja persaukisuudesta minkäänlaista käsitystä. Luonnollisesti hän vihasi natseja, sillä natseja kuului muodikkaasti vihata. Hän ei sinänsä oikein hahmottanut, mikä tekee natsista natsin, ja miksi niin moni ihminen heidän liikkeessään natsiksi määriteltiin.

Ei hän toisaalta sillä jaksanut päätään vaivata. Hienointa, ja varmaankin tärkeintä oli toiminta itse. Anders tunsi elävänsä jännityselokuvassa. Ja hienointa oli, että tässä jännityselokuvassa ei oikeastaan ollut loukkaantumisen vaaraa. Poliisikaan ei oikein jaksanut jahdata heitä. Tai olisi se kai jaksanutkin, mutta ei saanut lupaa tarpeeksi tehokkaaseen toimintaan. AFATRilla kun löytyi huomattavaa tukea puoluekentältä. Anders ei tajunnut, että oikeastaan hän ei ollut mikään kapinallinen, vaan puoluepolitiikan työkalu. Toisaalta se, mitä ei tajunnut ei myöskään mieltä vaivannut. Aikaisemmat, pääkaupunkiseudulla tehdyt keikat olivat olleet helppoja. Nyt oltiin menossa maaseudulle, mutta varmaankin ne peltopellet olisivat vieläkin avuttomampia.  

Iskuosasto saapui kohteena olevaan osoitteeseen. Juge pysäytti auton sata metriä ennen rivitaloa, jossa Ärvähtälä asui, ja jäi ratin taakse mahdollistamaan nopean vetäytymisen. Anders, Pärre ja Zebu hiipivät hiljaa suorittamaan hyvin harjoitettua iskuaan. He etenivät rivitalon postilaatikoille, josta nopeasti tarkoilla taistelijasilmillään erottivat Ärvähtälän postilaatikon. Tiukan koulutuksensa mukaan he toimivat ryhmänä kuin kone. Pärre aukaisi postilaatikon, Anders pudotti siihen muovipussista matkan varrella vääntämänsä paskat ja Zebu kaatoi postilaatikkoon pari vissypullollista kusta, mitä he olivat matkan varrella tiristäneet.

Partisaani-isku oli vasta alussa. Iskuosastomiehet hiipivät hiljaa Ärvähtälän rivitaloasunnon luo. Vihollisia ei näkynyt ja kaikissa asunnoissa oli valot poissa. He alkoivat spreijata seiniin hakaristejä, sekä NATSI- ja RASISTI-sanoja. Sitten oli vuorossa loppuhuipentuma. Pärre alkoi hakata mukanaan tuomalla kirveellä Ärvähtälän ovea. Asunnossa syttyivät valot, ja he kuulivat miehen huutavan että mitä helvettiä. Nyt oli aika vetäytyä, mutta vielä mennessään aktivistit heittivät mukanaan tuomansa isot kivet rivitaloasunnon ikkunoista läpi.

Ikkunat helähtivät kappaleiksi, Juge kaasutti auton paikalle ja aktivistit hyppäsivät kyytiin. Taustalla kuului lapsen itkua, mutta aktivistit tuumivat, että natseille ei anneta armoa, eikä heidän pennuilleenkaan. Juge käänsi auton kohti Helsinkiä. Fasisminvastaiset partisaanit saattaisivat jälleen raportoida esihenkilöilleen onnistuneesta iskusta. He ajattelivat, että ennen iskujen aloittamista he olivat vielä poikia. Mutta nyt he olivat miehiä. Aktivistimiehiä. Partisaaneja. Saattoipa olla, että Helsingissä alkaisi sankareille ruveta lohkeamaan mukavasti myös aktivistipimpslooraa.

Antti Ärvähtälä tuli ulos pihalle haulikko kädessään ja katseli hävitystä hiljaisena. Tässä olisi työtä korjatessa ja siivotessa. Mutta ensin pitäisi tehdä jotain muuta. Hän käveli takaisin sisään, kaivoi kännykkänsä, ja lähetti ryhmätekstiviestin useaan kymmeneen numeroon.

”Se on alkanut täälläkin”.

*

Kuukausi myöhemmin, heinäkuussa 2023, samaisessa Härnävän kunnassa, Pinnanmaan maakunnassa.

Samaiset neljä nuorta miestä ajoivat jälleen kohti Pinnanmaan Härnävää. Heillä oli nyt uusi tehtävä. Anders katseli aika ajoin repsikan paikan meikkipeilistä mielissään uutta rastakampaustaan, jonka hänen vanhempansa olivat hänelle maksaneet. Harmi, että se ei ulottunut paljoa leukaa alemmaksi. Mutta hänellä oli mielikuva, kaunis mielikuva, jossa hän valkoisena rastasoturina rynnäkkökivääri kädessään hyökkäisi mustan rastasoturiveljensä kanssa kohti fasistien miehittämää rakennusta ja tuhoaisi viholliset. Hän tunsi rynnäkkökiväärin. Hän oli nähnyt sellaisen internetissä. Niin Anders kuin kaverinsakin olivat jonkunlaisen vallankumouksellisen soturiromantiikan lumoissa. Kunhan sen saattoi tehdä itselleen turvallisesti.

Heidän kohteensa oli tuo sama mies. Antti Ärvähtälä. Ja nyt mentäisiin astetta pitemmälle. Mies hakattaisiin. Ja nuo fasistit olivat tehneet asian vielä niin naurettavan helpoksi. Kaksi viikkoa myöhemmin heidän ensimmäisen iskunsa jälkeen oli AFATRin tiedusteluosasto huomannut Härnävän Uutisten nettisivuilla seuraavan uutisen:

”Härnävän Erämiesten ylimääräinen kesäkokous pidetään metsästysmajalla 23.7. 2023 klo 19.00. Puheenjohtaja Antti Ärvähtälä.”

AFATRin tiedusteluosasto oli ottanut selvää siitä, missä kyseinen metsästysmaja sijaitsee. Luonnollisesti he tiesivät myös Ärvähtälän osoitteen. Oltiinhan siellä käyty jo vierailemassa. Ei ollut vaikeaa laskea ajallista ikkunaa, milloin Ärvähtälä läksisi kotoaan kokoukseen ja tehtäväänsä vihkiytyneet aktivistit voisivat suorittaa operaation.

Laskelmat osoittautuivat oikeaksi. Sadan metrin päässä Ärvähtälän talosta pakettiautossa kyttäävät aktivistit näkivät, että Ärvähtälä tuli ulos rivitaloasunnostaan ja käveli kohti autoaan. Tilanne oli otollinen. Ärvähtälän lisäksi näkyvissä ei ollut ketään muuta ihmistä. Ainoastaan pari Ärvähtälän auton lähellä olevaa parkkeerattua tummaikkunaista pakettiautoa. Aktivistit laittoivat kommandopipot päähänsä. Juge löi tallan pohjaan ja he ajoivat Ärvähtälän auton viereen. Kaikki ryntäsivät autosta ulos, heillä oli rautaputket käsissään ja heistä isokokoisin Juge meni ensimmäisenä Ärvähtälän luo, näytti rautaputkeaan ja huusi:

- Arvaatkos natsipaska mitä seuraavaksi tapahtuu?!

Andersin ihmetykseksi Ärvähtälä ei ruvennut ruikuttamaan armoa, vaan totesi tyynesti, että joo, kyllä mulla melko hyvä kuva siitä on. Tämän jälkeen hän pamautti vielä uhoavaa ja rautaputkeaan heiluttavaa Jugea nyrkillä päin naamaa. Juge putosi saman tien katuun. Samalla Anders kuuli aukeavien liukuovien ääniä. Ne pakettiautot. Anders kuuli askelia ja katsoi taaksepäin. Heidän ympärillään oli kahdeksan miestä. Heitä vanhempia. Kolmekymppisiä, nelikymppisiä, viisikymppisiä. Kooltaan keskikokoisesta jääkaappipakastimeen. Heillä kaikilla oli käsissään pesäpallomailat. Joita he taputtivat hymyillen kämmeniinsä. Ärvähtälä sanoi:

- Saattaa pojat olla viisaampaa, että pudotatte ne astalot tuohon maahan. Muuten me joudutaan ottamaan ne teiltä pois. Ja se ottaa pojat sitten kipeetä se.

Andersin sisällä asuva valkoinen rastataistelija läksi yllättäin lomille osoitteeseen poste restante ja hän pudotti rautaputkensa maahan. Samoin tekivät Pärre ja Zebu. Miehet tulivat, repivät pois heidän kommandopiponsa, löivät heidän päähänsä huput ja sitoivat heidän kätensä nippusiteillä. Sitten heidät heitettiin pakettiautoihin ja käskettiin pitämään turvat kiinni. Partisaaniunelmastaan tylysti herätetyn Andersin oli hyvin helppoa noudattaa määräystä.

Anders ei nähnyt, mihin heitä vietiin, mutta ajo kesti ehkä parikymmentä minuuttia. Loppuvaiheessa auto tutisutti sen verran, että jopa helsinkiläinen Anderskin ymmärsi heidän olevan metsätiellä. Andersin sisällä myllertävä pelko lisäsi tutinaa entisestään. Lopulta auto pysähtyi, Anders raahattiin autosta ulos ja kävelytettiin kahden miehen välissä. Kävelyttäminen oli ehkä väärä sana, sillä Andersilla eivät jalat juuri maata tavanneet. Lopulta loputtoman tuntuinen matka päättyi. Anders kuuli vetisiä pärskähdyksiä ja kauhunhuutoja. Sitten oli hänenkin vuoro. Hän tunsi putoavansa johonkin märkään ja kylmään. Henki salpaantui. Hän tunsi, kuinka hänen olkapäittensä alle työnnettiin jonkunlaiset parrut, ettei hän hukkuisi. Missä helvetissä hän oikein oli?

Sitten huppu vedettiin pois. Hän huomasi olevansa hartioitaan myöten suossa. Juge, Pärre ja Zebu olivat muutaman metrin välein samanlaisessa suomontussa. Miehiä heidän ympärillään oli jo toistakymmentä. He katsoivat ahdingossa olevia partisaaneja väsähtäneen halveksuvilla ilmeillä.

Valkoinen rastasoturi oli Andersista lähtenyt jo loman sijasta varhaiseläkkeelle, hän tunsi laskevansa allensa ja kysyi itkunsekaisella äänellä:

- Aiotteko te tappaa meidät?

Antti Ärvähtälä tuli Andersin suomontun viereen ja ihmetteli:

- Tappaa? Eihän me nyt toki semmoista. Tehän olette pojat aktivisteja. Ja ymmärtääksemme te olette myös kovia luontoaktivisteja. Joten me joviaaleina miehinä annamme teidän tutustua Härnävän koskemattomaan luontoon. Ihan perstuntumalla. Tää on kuulkaa pojat ihan luonnontilainen ojittamaton suo. Nyt tutustutaan siihen jonkun aikaa.

Pärre huusi itkunsekaisella äänellä:

- Mutta me kerromme teistä poliisille! Tää on kidutusta!

Silloin taempaa Pärren luo tuli eräs viiksekäs viisikymppinen mies ja totesi:

- Kidutusta? Jaa-a. Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Vaan nytkös teille fasistipoliisin apu alkaa kelpaamaankin? Mutta minähän olenkin oikea mies siinä pulassa. Minä olen katsokaas Härnävän nimismies Pentti Rytönen. Ja sillä aikaa kun te makaatte kaulaa myöten suossa, niin Härnävän poliisiasemalla kirjataan ylös juopumuspidätys ja putkakeikka neljästä helsinkiläisestä huligaanista. Niin että alkakaahan pojat nauttia aidosta koskemattomasta luonnosta, mistä te niin kovasti tykkäätte puhua. Onhan teidän lopultakin aika tutustua siihen myös livenä.

Tämän  jälkeen miehet löivät aktivisteille kapulan suuhun, virittelivät nuotion, pistivät kahvit kiehumaan, paistelivat makkaraa, söivät eväsleipiä ja rupattelivat keskenään mukavia kiinnittämättä mitään huomiota neljään aktivistiin, jotka yrittivät kapulansa läpi huutaa apua, jota ei koskaan tulisi.

Kuinka kauan?

Andersilla ei ollut enää mitään käsitystä kuluneesta ajasta.

Mutta siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kylmä. Siinä ajassa Anders oppi tietämään, mitä on kauhu. Hän teki myös ensi kertaa kunnolla tuttavuutta eläimeen nimeltä mäkärä. Tälle suolle oli keskittynyt maailman joka ainoa mäkärä. Ehkä pahinta oli se, että nuo miehet eivät uhkailleet häntä mitenkään. Eivätkä edes kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Kunhan paistelivat makkaraa ja antoivat hänen, Jugen, Pärren ja Zebun maata kaulaa myöten suossa.

Lopulta piina päättyi.

Heidät nostettiin suosta ylös ja heidän päähänsä lyötiin jälleen huppu. Sen jälkeen heidät heitettiin taas autoon ja käskettiin taas pitämään turpansa kiinni. Valkoisen Buffalo Soldierinsa menettäneille aktivisteille tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ajo kesti tällä kertaa paljon pitempään ja Andersin mielessä kävi kauhukuva siitä, että heidät kuitenkin tapetaan.

Mutta kaikki päättyy aikanaan, niin kuin tämäkin ajo. Heidät revittiin pois pakettiautosta, nippusiteet nipsaistiin irti ja huput vedettiin pois päästä. He huomasivat olevansa Pinnanmaan maakunnan rajalla, parkkipaikalla, jossa oli maakunnan infopiste. Parkkipaikalla oli myös heidän oma pakettiautonsa, ehjänä ja koskemattomana. Nimismies Rytönen totesi aktivisteille:

- No niin, pojat. Saattaa olla viisainta, että te palaatte sinne Helsinkiin, ettekä enää koskaan tule takaisin. Seuraavan kerran, kun te yritätte leikkiä täällä partisaania te palaatte takaisin siihen samaan suohon. Sillä erotuksella, että silloin te olette siellä suossa pää alaspäin.

Miehet siirtyivät omiin autoihinsa ja ajoivat pois. Juge siirtyi kuskin paikalle, käynnisti moottorin ja muutkin siirtyivät autoon sisälle. Ensimmäinen varttitunti meni täydessä hiljaisuudessa kun puhallin alkoi lämmittää ja sulattaa horkassa täriseviä aktivisteja. Kun veri alkoi kiertää tarpeeksi, he alkoivat puhua. He päättivät hetken mietittyään sanoa AFATRille, että operaatio oli ollut osittainen menestys. Kohteena ollut fasisti oli nähnyt heidät liian aikaisin ja juossut paskat housussa karkuun.

Ja he päättivät sanoa AFATRille myös, että he olivat jatkossakin valmiita toimimaan järjestön puolesta.

Tosin vain internetissä.

Olivathan he jo vanhoja ja väsyneitä taisteluveteraaneja. Nyt oli nuorempien aika yrittää.


torstai 16. marraskuuta 2017

GOTHMOGIN BENSIKSELLÄ

Jatkoa Keski-Maatarinoitten osille 1A ja 1B sekä noin tuhat vuotta aikaisemmin tapahtuneelle esiosalle.


***

Gothmogin huoltamo & baari, Kacrakh Vurin kaupunki, Itäraivio, Mordor, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


Kacrakh Vur on noin viidenkymmenen tuhannen tasankoörkin asuttama kaupunki Synkmetsän itäpuolella sijaitsevan Itäraivion reunassa. Kaupungin kukkuloilta saattoi nähdä lännessä sijaitsevan Synkmetsän joka oli alkanut pikkuhiljaa peittää allensa kolmekymmentä vuotta aikaisemmin käydyn verisen sodan jäljet. Kacrakh Vurille ominaista oli silmiinpistävän uusi ja hyväkuntoinen rakennuskanta, vaikka muuallakin Mordorissa elintaso oli alkanut kohoamaan. Tämän kyseisen kaupungin kohdalla elintasoa nosti erityisesti sodan jälkeen auennut raja joka mahdollisti avoimen kaupankäynnin ja vilkastutti taloutta. Muutama kymmenen kilometriä länteen sijaitsi raja ja sen takana oli kaupungin lähinpänä naapurina Metsänihmisten Tasavalta, mutta kauppa kävi muuallekin Keski-Maahan sillä Kacrakh Vurin läpi kulki KM 8-valtatie joka alkoi lännestä, Suuren Meren äärestä Lindonin Haltiatasavallan pääkaupungista Harmaista Satamista, jatkoi matkaansa läpi Eriadorin, ohitti Karackh Vurin ja päätyi aina kaukaiseen Hildorieniin toisen suuren meren rannalla.

Vaurastuneessa kaupungissa myös aikanaan sauronistisen komennon aikana ajatuksenakin mahdoton yksityisautoilu oli yleistynyt ja sen myötä tarvittiin tietysti huoltopalveluja. Kaupungin reunamilla sijaitseva Gothmogin huoltamo & baari oli tunnettu sekä pätevistä mekaanikoistaan, kohtuullisista hinnoista että baarin puolella tarjottavasta maittavasta ruuasta joka houkutteli paikalle paikallisten örkkien lisäksi erityisesti rahtareita jotka ajoivat pitkiä kuljetusmatkojaan kuka minnekin, sinne ja takaisin. Tälläkin hetkellä baarissa söi samassa pöydässä samaan aikaan rupatellen kaksi kuskia, toinen oli metsänihmisiä ja toinen puolestaan Lindonin haltioita. Metsänihmiset harvemmin osasivat haltioitten käyttämiä avaria, queynaa tai sindaria, mutta haltiat hallitsivat hyvin Keski-Maan yhteiskielen westronin josta oli ajan kuluessa tullut kaupankäynnin pääkieli koko mantereella.

Gothmogin huoltamo toimi myös viihtyisänä olohuoneena paikallisille asukkaille ja varsinainen kahvion puoli oli lähes aina täynnä paikallisia tasankoörkkejä joita vieraitten läsnäolo ei häirinnyt sillä he olivat jo aikaa sitten tottuneet noihin oudon laulavilta kuulostaviin vokaalivoittoisiin niin ihmis- kuin haltiakieliin. Paikalliset örkit tiesivät, että jokainen ohikulkeva ja paikalle pysähtyvä rekka tiesi aina pientä lisäystä nousevaan mordorilaiseen elintasoon. Paljon parempi näin, kuin silloin kolmisenkymmentä vuotta sitten, jolloin paikalliset örkit ja nuo aterioivat rekkakuskit olivat yrittäneet tappaa toisensa kaikin mahdollisin keinoin.

Huoltamon pihalle ajoi uusi auto, näytti olevan kasvussa olevan mordorilaisen henkilöautoteollisuuden uusin malli, kätevä pienehkö perhemalli Hórgo Ûmgho jota meni aika mukavasti vientiinkin mikä oli mordorilaisille melkoinen ylpeydenaihe, sillä olihan Mordor pitkään tunnettu vain yksinkertaisen bulkkitavaran valmistajana. Tietysti maan yleisin auto oli toki vieläkin porrasperäinen ja varsin kantikas Hórgo Lakho.


Hórgo Ûmgho

Pihalle ajanut auto pysähtyi, sisältä nousi ulos miespuolinen örkki ja aukaisi baarin puolen oven. Sehän oli tuttu mies. Baaripöydässä istuvat örkit huikkasivat hänelle:

- Terve Zhög! Istu perseellesi.

Zhög oli Kacrakh Vurin vesi- ja viemärilaitoksen pääinsinööri. Hän oli palvellut kyseisellä laitoksella koko aikuisikänsä noussen älykkyytensä ja osaamisensa vuoksi pikkuhiljaa aina johtavaan asemaan. Zhög tunnettiin reiluna ja hyväluontoisena örkkinä jota tosin ei pitänyt tyhjällä suunpieksämisellä suututtaa, sillä vielä 57-vuotiaana hän oli väkivahva örkki joka nosteli nuoremmat kevyesti seinälle jos sille päälle sattui. Tiedettiin myös, että Zhög oli ollut palkittu sotasankari Toisessa Sormuksen Sodassa.  Tosin jos Zhögin joku meni suututtamaan, niin silloin suututtajan kannatti katsoa peiliin. Perusrauhallinen Zhög kun halusi olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Baaripöydässä istuva samalla alueella sijaitsevassa konepajassa työskentelevä sorvari Hrögh totesi vielä Zhögille:

- Terve, Zhög. Baarissa on veikka menossa. Veikataan Keski-Maan suurkisojen hokketuloksia. Täyttelehän sinäkin kuponki.

Zhög hymyili ja kysäisi:

- Jaa… paljokos se kupongin täyttäminen ja jättäminen  kustantaa?

- Ei se oo kuin kymmenen drössiä.

- Kymmenen drössiä? No eihän se oo kuin tupakkiaskin hinta. Minäpä käyn tuolta tiskiltä kahvit ja munkit ja rupean täyttelemään.

Zhög kävi tiskiltä kahvin ja munkin, nautti annoksensa ja kaivoi sitten taskustaan savukerasian. Monet baarissa istuvista miehistä pitivät vieläkin kitkeristä örkkilajikkeista mutta toiset, niin kuin Zhög itsekin olivat mieltyneet tuontitavarana tulleisiin pehmeämmän makuisiin lajikkeisiin. Zhögin suosikki oli Konnusta tuotu Vanha Tobo, jonka hän pani palamaan.


Toboahan hän oli poltellut jo pitkän aikaa, pian sen jälkeen kun sodan jälkeisestä kurjuudesta oltiin alettu nousta ja ulkomaista tupakkaa alkoi tulla myyntiin. Hän oli hetken muistoissaan. Kauanko siitä sodasta olikaan? Hitto vie, oliko siitä jo yli kolmekymmentä vuotta…


Rintamalla, noin kolmekymmentä virstaa Mordorin rajasta länteen Metsänihmisten tasavallan puolella, helmi – maaliskuun vaihteessa v. 985 Neljättä Aikaa


Kersantti Zhög nojasi rynnäkköpanssarivaunun kylkeen, poltti sätkää ja voi huonosti. Ei hän varsinaisesti sairas ollut, mutta viimeisen kymmenen vuorokauden valvominen, paleleminen ja taistelun rasitus sekä pelko saivat aikaan jatkuvan etovan olon. Niin Zhögillä kuin hänen miehillään ei ollut varsinaisesti nälkä. Huolto pelasi kyllä mutta toi vain säilykkeitä ja leipää. Lämmintä ruokaa ei oltu saatu aikoihin. Miehille jaetuilla minikeittimillä jotka toimivat sokeripalan näköisillä polttoainenapeilla ruokaa saattoi lämmittää pakissa miten kuten mutta niitäkään ei voinut oikein käyttää. Päivällä ei ehtinyt ja yöllä vihollisen sissitulenjohtajat hoksasivat pienimmänkin valonlähteen ja tilasivat heti vihollisen tuli-iskun soppaansa lämmittävien miesten niskaan. Onneksi heti sodan alussa ollut kova pakkanen oli lauhtunut muutaman asteeseen. Armeijan miehille jakamia makuupusseja ei oltu suunniteltu yli kahdenkymmenen asteen pakkasille, jotka näin etelässä olivat harvinaisia. Pakkasen myötä hidas eteneminen oli ollut melkoista piinaa jota unen puute pahensi.

Eteneminen ei ollut niin nopeaa kuin propaganda oli ennustanut. Ensinnäkin Synkmetsä suosi puolustajaa. Itä-länsisuunnassa oli vain yksi suurempi tie, jonka päässä olisi metsänihmisten pääkaupunki Rhosgóbel. Mutta sinne oli matkaa. Synkmetsä oli myös tiheäpuustoinen ja mäkinen. Oivallinen maasto vihollisen sissi-iskuille. Niitä riittikin, eivätkä ne olleet mitään ryhmän kokoisia väijytyksiä vaan aikaisemmin valmiiksi kaivetuissa ja naamioiduissa asemissa odotti yleensä täysi komppania. Kyseiset iskut olivat nopeita mutta tuhoisia ja vihollinen ehti hiihtää karkuun tiettömään erämaahan ennen kuin oma tykistö ehti reagoida. Sissien perään oli vaikea lähteä sillä maasto oli vahvasti miinoitettu.

Sen enempää he eivät olleet vielä vihollisia naamakkain nähneetkään vaikka olivat olleet jatkuvasti sen tulen alla. Sivulta iskivät sissit. Ja häipyivät. Edestä, jonkun hiukan suoremman tienpätkän päästä lensi panssarintorjuntaohjus ja räjäytti kärkivaunun. Jonka jälkeen ohjusmiehet häipyivät. Tykistökeskitykset olivat jatkuvia. Vihollisen ilmavoimatkin kiusasivat. Kauempaa Zhög miehineen kuuli useasti vihollisen suihkukoneitten ääntä kun ne lensivät jyräämään Mordorin tykistöä ja huoltoa. Mutta heidän kimpussaan olivat lähinnä ne kirotut potkurikoneet. Nuo Peregrin-merkkiset rynnäkkökoneet olivat sinänsä varsin hitaita eivätkä kestäneet paljoakaan ilmatorjuntatulta. Mutta ne olivat hiljaisia.


Peregrin-rynnäkkökone

Hyökkäyksen kaava oli aina samanlainen. Vihollinen ampui tykistöllä tai kranaatinheittimillä häirintätulta jonnekin lähimaastoon. Tulituksen ääni peitti puittenlatvoja pitkin lentävien koneitten äänet eikä niitä yleensä huomattu ennen kuin ne olivat jo yläpuolella. Koneita oli yleensä neljä. Jokaisessa oli 1.500 kilon lasti, yleensä rakettikasetteja tai napalmpommeja. Lisäksi koneissa oli kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Nuo koneet pudottivat lastinsa muutamassa sekunnissa, ampuivat samalla aseillaan ja painuivat karkuun niin matalalla että ne hävisivät samantien ilmatorjunnan ulottumattomiin.

Pari kertaa Zhög oli nähnyt noitten vihattujen koneitten putoavan. Toiseen osui olkapääohjus joka sattui varmaankin polttoainetankkiin ja räjäytti koneen ilmassa. Toiseen sai it-konekivääri osumaan onnekkaan sarjan. Vihollisen lentäjä oli varmaankin haavoittunut vaikeasti, sillä hän ei edes yrittänyt paeta, vaan törmäsi koneellaan tahallaan erääseen rynnäkkövaunuun. Vihollisen uudenaikaisempia koneita oli näkynyt harvemmin, sillä Zhög tiesi – vastarinnan raivokkuudesta huolimatta – että tämä hyökkäyssuunta oli vain sivusuunta, vaikka tavoite täälläkin oli kova, eli murtautua Synkmetsän läpi ja edetä Rhosgobeliin, siitä Anduinille ja sen yli Sumuvuorille. Mordorin armeijan päähyökkäyssuunta pohjoisessa olisi Forodwaith, jonka läpi joukot pyrkisivät tavoitteena päästä ns. Carn Dûmin aukkoon, josta olisi vapaa panssarimaasto edetä Arnoriin, Kontuun ja siitä aina Harmaisiin Satamiin.

Tämän päähyökkäyssuunnan eteläpuolella Keskisen Rintaman alueella Mordorin panssaridivisioonilla olisi tarkoitus edetä Esgarothin ja Laakson kaupunkeihin, siitä kääpiöitten Ereboriin ja sitä kautta kiertää koko Synkmetsä pohjoisesta ja edetä Anduinille. Kaikkein etelämpänä hyökkäyksen tavoite oli edetä Rohanin läpi Rohanin aukkoon, siitä sekä Suurelle Merelle että Anfalasiin ja sitä kautta saartaa koko Gondor jota puolestaan samaan aikaan hiillostettaisiin niin Ithilienin kuin Etelä-Gondorin alueella. Zhögin 123. moottoroitu jalkaväkidivisioona kuului Keskiseen Rintamaan jonka toinen hyökkäyskärki etenisi suunnitelman mukaan samaan aikaan Dol Guldurista Anduinin yli Lórienin Haltiatasavaltaan ja siitä aina Sumuvuorille. Zhög oli ajatellut itsekseen, että kuinkahan – jos sinne asti yleensä päästään – sen Anduinin yli oikein mentäisiin? Se oli meinaten aika leveä ja vuolas virta. Ja vihollinen ampuisi vastaan koko perkeleesti.


Mordorin hyökkäyssuunnitelma

He olivat puskeneet eteenpäin läpi Synkmetsän mutta sitä oli jäljellä vielä toiset kolmekymmentä virstaa ennen kuin maasto vaihtuisi harvemmaksi metsämaastoksi joka mahdollistaisi panssareitten nopeamman etenemisen. Siitä Rhosgóbeliin olisi kolmekymmentä ja siitä puolestaan Anduinille vielä toiset kolmekymmentä virstaa. Tällä porukalla sinne ei mentäisi. Sakki oli aivan lopussa. Zhögin ryhmäkin oli vajunut puoleen.

Toki he tiesivät, että heidän kärkidivisioonana tulisi kuluttaa vihollista ja kulua siinä itsekin, raivaten tietä perässä tuleville A-luokan divisioonille. Heitä vastassa oli ollut kotiseutuaan puolustavia metsänihmisiä, Konnun hobitteja ja Sumuvuorten vuoriörkkejä. Hyvin nopeasti oli käynyt selväksi, että oli aivan sama, keitä vastassa oli. Kaikki tappelivat yhtä fanaattisesti. Oli tosin huomattu, että vuoriörkit mieluummin ampuivat itsensä kuin jäivät tasankoörkkien vangiksi. No, ei kai se ollut ihmekään. Mordorin televisio näkyi Sumuvuorilla ja he olivat nähneet sen propagandan mitä dialektisen sauronismin nimeen vannova Gurgônin hallinto oli petturiörkkejä vastaan kohdistanut.

Zhög viskasi sätkänstumpin lumihankeen ja näki, että pataljoonaan komennettu komppanianpäällikkö kapteeni Gruul oli palaamassa ja käveli hänen luokseen.

- Toveri kapteeni. Mitä pataljoonasta käskettiin?

Yhtä lailla väsyneen Gruulin likaisilla kasvoilla häivähti jotain, jonka saattoi tulkita hymyksi.

- Me pääsemme lepoon. Tosin varmaankin vain muutamaksi päiväksi mutta on se tyhjää parempi sentään. Divisioonaa on moukaroitu sen verran pahasti, että sen jäljelle jääneet osat yhdistetään yhdeksi rykmentiksi, jota tullaan sitten käyttämään etenevien joukkojen reservinä. Ja luulen, että tarvetta siihen on pian. Levätkää siis nyt niin paljon kuin mahdollista. Siirrymme siihen metsänihmisten kylään, jonka ohitimme ensimmäisenä rajan ylitettyämme. Mitenkä on, Zhög, pystytkö ottamaan joukkueen komentoosi jatkossakin? Olet toiminut rohkeasti, neuvokkaasti ja ennen kaikkea järkevästi. En halua, että tilalle tulee joku märkäkorva vänrikki joka tohelouttaan tapattaa koko porukan.

Zhögin joukkueenjohtaja, vänrikki Burgu oli kaatunut kolme päivää aikaisemmin. Ne kirotut Peregrinit olivat iskeneet taas ja yksi raketeista oli osunut suoraan vänrikkiin. Tuntolevy säilyi ehjänä, mutta muuten vänrikin saattoi lapioida talteen. Sen jälkeen Zhög oli toiminut joukkueen johtajana.

- Kyllä pystyn, toveri kapteeni.

Gruul antoi Zhögille kaksi natsaa.

- Laita nuo olkapäillesi. Olet tästä eteenpäin ylikersantti.


Zhögin joukkue vetääntyi muitten joukkojen mukana ja heitä vastaan tuli veres divisioona joka jatkaisi siitä, mihin he jäivät. Reserviläisiä näyttivät olevan vielä nuokin. Varsinaiset kaartindivisioonat tulisivat vasta perässä, kun vihollista olisi kulutettu tarpeeksi ja olisi aika yrittää läpimurtoa. Pioneerit olivat tehneet pirunmoisen työn kun olivat saaneet levennettyä tietä niin että liikenne kulki kahteen suuntaan. Työn arvostusta kohotti sekin, että vihollisen – joita tarkeiksi kutsuttiin – pioneerit olivat puolestaan murrostaneet tien äärimmäisen vaikeakulkuiseksi ja kylväneet sen täyteen miinoja.

Joukot saapuivat siihen kylään, jonka he olivat ohittaneet sodan ensimmäisenä päivänä. Vetääntyvät metsänihmiset olivat polttaneet kylän kivijalkaan, mutta paikalla olevat huoltoyksiköt olivat kaivaneet ja räjäyttäneet suuren määrän syvennyksiä joihin teltat voisi pystyttää. Ei se korsua vastaisi, mutta antaisi jotain suojaa kumminkin ja sille oli tarvetta sillä vihollinen ylsi tännekin tykistöllään ja huollon kertoman mukaan kylään oli tullut useita ilmahyökkäyksiä. Zhög näki sivummalla kenttäkeittiön, jonka piipusta nousi savu. Hän komensi miehet kasaamaan teltat saman tien, että päästäisiin sitten syömään. Telttojen kasaamisessa ei paljoa aikailtu, sillä teltta tarkoitti kamiinaa ja kamiina tarkoitti lämpöä sekä ennen kaikkea lepoa.

Kenttäkeittiöllä ollut muonitusaliupseeri kertoi, että luvassa olisi miellyttävä yllätys.

- On siitä tarkinperkeleitten tykistöstä joskus jotain hyötyäkin.

- No kuinkas? Tähän mennessä se on kyllä saanut aikaan lähinnä leskiä ja orpoja. Ja turhan nopeaan tahtiin.

- No tavallaan just sitä. Usko tai älä, niin tästä läheltä meni aamulla kuuden kauriin lauma. Varmaan sotaa pakoon juoksivat nekin. Ja juuri silloin tuli tarkkien keskitys. Yksi kranaatti tuli ihan kauriitten viereen. Pari meni ihan totaalisen silpuksi mutta neljästä pojat laski veren, päästi suolet ja löi lihoiksi. Päätettiin, että tässä satsissa ei ole erikseen upseeri- ja mokkerilihaa vaan vedettiin koko roska lihamyllyllä jauhelihaksi. Ja sitä riittää.

- No voihan hemmetti sentään! Enpä olis koskaan uskonut kiittäväni tarkkien tykkimiehiä mutta nyt sekin päivä tuli nähtyä.

Muonamies kauhoi pakit täyteen höyryävää hirssikauriskeittoa ja jakoi leivät päälle. Miehet keskittyivät syömiseen ja sillä hetkellä niin sota kuin koko muukin maailma katosi jonnekin ja universumi keskittyi pakin, lusikkahaarukan ja suun väliseen pyhääkin pyhempään kolmiyhteyteen. Muonamies keskeytti horroksen parhaimmalla mahdollisella tavalla:

- Täällä olis jätkät santsiakin hei!

Zhög oli syötyään niin väsynyt, ettei jaksanut alkaa edes pesemään pakkiaan vaan hän tunki sen niin täyteen lunta kun sai, survoi sekaan palasen armeijan jakamaa teräsvillaa jossa oli saippuaa seassa ja laittoi pakin kuuman telttakamiinan viereen. Siinä se yön aikana sulaisi ja lämpiäisi. Olisi helpompi putsata seuraavana päivänä. Kipinävuorot hän oli jo jakanut. Vartioida ei tarvitsisi. Paikalliset huoltojoukot pitäisivät huolen siitä. Zhög oli keskustellut asiasta talousalikersantin kanssa ennen ruokailua. Alikersantti oli huomannut Zhögin epäilevän ilmeen ja vastasi, ennen kuin kysyttiin:

- Tiedän, mitä ajattelet. Mutta kuules, ylikessu, me otetaan se vartiointi haudanvakavasti. Painottaen sanaa hauta. Me ollaan saatu oma osamme tarkkisissien mukavista yllätyksistä. Ja omat miehesi meinaavat nukkua jo kävellessään. Maltahan, kun ne ovat saaneet pötsinsä täyteen evästä.

Se riitti vakuuttaman Zhögin. Ei hän itsekään pysyisi valveilla vaikka ulkona oli pakkasta. Hän heittääntyi ohuelle kenttäpatjalleen ja kaivoi vielä lompakostaan Inôzin kuvan. He olivat menneet naimisiin hieman ennen kuin Zhögin piti ilmoittautua yksikköönsä. Inôz odotti lasta. Sen pitäisi syntyä joskus loppukesällä. Zhög mietti sitä, näkisikö lastaan koskaan ja ehtisikö edes tietää olisiko hän tyttö- vai poikalapsen isä.

Kipinämikko huomasi että Zhög oli nukahtanut valokuva kädessään ja se oli valahtanut maahan. Hän nosti kuvan, katsoi sitä ja nyökkäsi hyväksyvästi. Olipa Zhögillä nätti morsmaikku. Sitten hän asetteli kuvan varovasti nukkuvan Zhögin rintataskuun ja jatkoi kipinävuoroa laskien minuutteja siihen kun itsekin pääsisi oikaisemaan. Teltan täytti väsyneitten örkkisotilaitten raskas kuorsaus jota säesti kamiina hiljaisella rätinällään ja kauempaa kuuluva tykistön kumu.


Gothmogin huoltamo & baari, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


Zhög katseli vuonna 1018 Arnorin Viimapäällä pidettävien Suurkisojen hokkeveikkauskuponkia, vilkuili välillä listaa niistä maista jotka olivat mukana pelaamassa ja vaihtoi välillä muutaman sanan naapuripöydässä istuvien Hröghin, Yakgnathin, Buramogin ja Hokulkin kanssa. Neljän vuoden välein pidettävät Keski-Maan suurkisat, niin kesä- kuin talvikisat olivat tietysti valtavan suuri tapahtuma muutenkin, mutta ehkä Mordorissa niillä oli vielä suurempi merkitys kuin muualla. Zhög muisti, kuinka hän oli katsonut televisiosta vuoden 994 talvikisojen – jotka pidettiin silloin Arnorin Annuminásissa – avajaisia joissa Mordorin joukkue marssi kisoihin ensimmäistä kertaa ja sai yleisön nousemaan seisaalleen antaen valtavat suosionosoitukset. Se tuntui olevan lopullinen signaali siitä, että rauhan aika oli saapunut ja Mordorin kansa oltiin otettu mukaan Keski-Maan kansojen perheeseen.

Aseet eivät olleet puhuneet sodan jälkeen mutta urheilukentillä otettiin yhteen kovasti. Hokke oli Keski-Maan suosituin talvilaji. Kesälajien ykkönen oli puolestaan rynnäkköpallo.


Rynnäkköpallo-ottelu Gondor – Harad

Hokke oli ollut suosittu laji Mordorissa jo sauronismin aikakaudella ennen suurta sotaa, mutta eristäytymisen päätyttyä mordorilaiset joukkueet pelasivat mukana Keski-Maan Liigassa. Kaikkiaan mordorilaisia joukkueita oli siinä mukana kuusi. Kacrakh Vurissa paikallisten suosikkijoukkue oli tietysti Dol Guldurin Noitakuninkaat joka oli kerran, vuonna 1011 jopa pystynyt voittamaan Keski-Maan Cupin.

Myös maajoukkuetasolla Mordor oli saanut varsin hyvää menestystä mutta se suurin voitto oli antanut pitkään odotuttaa itseään. Erityisen katkera muisto oli vuodelta 1006 Mordorin omista talvikisoista Krubodogista Helcarin sisämeren rannalla. Mordor oli ollut voittajasuosikki mutta kärsinyt loppuottelussa katkeran 2 – 1 jatkoaikatappion Metsähaltioitten Tasavallalle. Sitä suurempi riemu oli tullut edellisissä – Konnun Tornikukkuloilla vuonna 1014 pidetyissä – kisoissa jossa Mordor voitti finaalissa Arnorin puhtaasti 3 – 0 ja Mordorin maalivahti Ugak valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi.

Gothmogin bensiksellä istuvien örkkien keskuudessa näytti olevan suuri luottamus siihen, että Mordor uusisi kultamitalinsa mutta hokkea tarkasti seuraava Zhög tiesi, että yksikään maa ei ollut voittanut kultaa kahta kertaa peräkkäin. Ja – piru vie – osattiin sitä hokkea pelata muuallakin. Zhögillä pyöri Vanha Tobo suupielessä ja naama mutruili muutenkin kun hän mietti veikkaustaan. Kisoissa pelasi kuusitoista joukkuetta – kaksitoista edellisten kisojen parasta  ja neljä  karsinnoista noussutta – mutta veikkauksessa kysyttiin vain kahdeksaa parasta. Lopulta Zhög tumppasi Tobon, otti kynän ja teki veikkauksen:

1. Harmaavuorten Kääpiötasavalta
2. Metsähaltioitten Tasavalta
3. Mordor
4. Lindonin Haltiatasavalta
5. Arnor
6. Bardilaisten Tasavalta
7. Sumuvuorten Örkkitasavalta
8. Forodwaith

Eiköhän se tuolla tule voitto kotiin, tuumasi Zhög ja läksi kuskaamaan kuponkia kassalle. Oikein sievä kassaneiti oli mennyt näemmä ruokapuolelle myymään ideaa hokkeveikkauksesta Lindonista ja Metsänihmisten Tasavallasta kotoisin oleville rahtareille ja näköjään menestyksellä sillä molemmat ottivat kupongit, joista sujuvaa westronia puhuva tyttö oli tehnyt myös westroninkieliset kopiot. Tyttö palasi kassalle, Zhög jätti kupongin ja maksoi kymmenen drössiä.

Sitten hän huomasi, että huoltamon puolen ovi avautui ja päätti ottaa vielä yhden kupillisen kahvia. Sillä huoltamon puolelta baaritiloihin saapui haalareihin pukeutunut Gothmog itse. Hän oli lähes kaksimetrinen järkälemäinen uruk-hai mutta hurjasta ulkonäöstään huolimatta lempeäluontoinen ja pidetty örkki. Hän huomasi Zhögin, morjesti ja osoitti sormellaan kahvipöytää. Zhög nosti peukaloaan ja maksoi kahvinsa samalla kun Gothmog käveli pöytään. Hän ontui hieman toista jalkaansa. Vieraampi olisi ajatellut että Gothmogilla oli polvi kipeä tai hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa. Tosiasiassa hänellä oli vasemmassa jalassaan proteesi jolla hän oli oppinut kävelemään varsin sujuvasti. Vihollisen räjähtävä luoti oli osunut häntä sodassa polven alapuolelle. Jalkaa ei pystytty pelastamaan, mutta henki sentään jäi.

Zhög istahti Gothmogin seuraan ja Gothmog sanoi hymyillen:

- No, mitäs sulle örkinkutaleelle kuuluu? Ei olla nähty vähään aikaan.


Metsänihmisten Tasavalta, Rhosgóbel, toukokuun puoliväli vuonna 985 Neljättä Aikaa


Zhög tarkkaili korpraali Gluronkin kanssa vihollisen asemia, jotka olivat kolmensadan metrin päässä. Molemmilla oli maastopukunsa päällä manttelit sillä kevät oli ollut kylmä, kalsa ja kostea. Vihollisen asemista alkoi varsinainen Rhosgóbel. Mordorin joukot olivat päässeet tähän pisteeseen asti ja siihen olivat voimat loppuneet. Se divisioona, joka tuli Zhögin divisioonan tilalle oli onnistunut etenemään Synkmetsästä parempikulkuiseen maastoon ja saanut aikaan sisäänmurron avatakseen tien kaartindivisioonille.

Mutta samalla vastaan olivat tulleet vihollisen pääjoukot. Panssareita niillä oli ollut lähes yhtä paljon kuin hyökkäävillä voimilla. Ja ennen kaikkea tehokkaita panssarintorjuntaohjuksia. Taistelu oli aaltoillut. Mordorin joukot olivat päässeet etenemään kymmenen kilometriä. Vihollinen teki vastahyökkäyksen ja ajoi mordorilaisia takaisin viisi kilometriä. Jonka jälkeen Mordor teki taas uuden hyökkäyksen ja eteni, kohdatakseen taas uuden vastahyökkäyksen. Tilannetta pahensi se, että vielä tätä ennen reservinä olleet suurikokoiset ja karhumaiset beorningit olivat tulleet mukaan taisteluun ja niiden kahden mordorilaisrykmentin väliin iskenyt panssariprikaati oli saanut Mordorin joukot hetkiseksi perääntymään pakokauhun vallassa.

Zhögin miesten lepo ei  ollut jatkunut pitkään. Jo kertaalleen hajalle ammutun divisioonan jämistä muodostettu rykmentti liitettiin samanlaisten rykmenttien kanssa uuteen divisioonaan jonka nimi oli komealta kalskahtava Sauronilaisen Työn 9. Divisioona. Zhög oli pannut merkille uuden divisioonan järjestysnumeron ja mietti että kuinkahan monta paskaksi ammuttua divisioonaa Mordorin joukoilla jo oli. Zhögin mielipidettä ei kysynyt kukaan ja hän ymmärsi ettei sitä kannattanut julkisesti pahemmin esittääkään joten hänenkin joukkueensa osallistui levon jälkeen taisteluihin pyrkien murtamaan puolustautuvien vihollisten linjat.

Zhögin miehillä oli jälleen vastassa hobitteja. Sodan alussa jotkut Zhögin miehet olivat todenneet että vittu miten laimeaa, hobitteja, nehän puhaltaa kumoon. Olis nyt haltioita edes, niin olis kotona sentään jotain kerrottavaa. Irvistely oli loppunut jo Synkmetsän verisen korpivaelluksen aikana ja rintamataisteluissa jokainen otti hobitit enemmän kuin tosissaan. Zhög muisti, kuinka he olivat eräässä taistelussa päässeet hobittien asemiin asti. Osa hobiteista oli ehtinyt paeta, osa oli puolestaan jäänyt saarroksiin ja taistellut viimeiseen asti. Zhög oli vyöryttänyt juoksuhautaa ja heittänyt käsikranaatteja. Hänen edessään oli sotamies Worthag sitten puhdistanut rynnäkkökiväärillään jokaisen mutkan. Yksi hobiteista oli selvinnyt käsikranaatista ja vaikka hänellä oli patruunat loppuneet hän tuli sirpalesuojasta Worthagin kimppuun, heitti tarkasti mukanaan olevan rautakuulan joka murskasi Worthagin nenän saaden hänet vaistomaisesti tarttumaan kasvoihinsa sekä pudottamaan aseensa ja iski sitten puukon Worthagin mahaan. Kun Worthag putosi kivusta vaikeroiden, yritti hobitti vielä tavoitella hänen pudottamaansa asetta, mutta Zhög ehti ampua hobitin ennen sitä.

Lääkintämiehet veivät Worthagin mennessään sanoen että hänellä on vielä mahdollisuudet selvitä mutta rankka keikka hänellä on edessään joka tapauksessa. Muutama hobitti oltiin saatu vangeiksi ja Zhög näki heidän silmissään jotain, joka ei ollut oikeastaan kuolemanpelkoa vaan varmuutta kuolemasta ja se sisälsi toiveen tulla nopeasti ammutuksi kiduttamisen sijaan. Niin Zhög kuin hänen miehensä ihmettelivät. Tiesiväthän he, että sauronilainen propaganda oli kovaa ja päällekäyvää, mutta eivät he sentään mitään raakalaisia olleet. Ehkä he tunsivat tietynlaista kunnioitustakin noita antautuneita vihollisia kohtaan. Olivathan he tavallaan saman kolikon kaksi puolta. Pelko, nälkä, kärsimys ja väsymys olivat samanlaisia univormusta, kokardista ja kypärästä riippumatta.

Kukaan heistä ei osannut puhua westronia, saati sitten sen vaikeaa hobittimurretta, mutta pahimman pelon hobittien silmissä poisti Zhögin tarjoamat örkkitupakat. Hobitit vetivät voimakasta tupakkaa henkeensä kuin laina-ajaksi saadun uuden elämän ensimmäisiä hengenvetoja. Yksi Zhögin miehistä tutki äsken ammuttua hobittia etsien mahdollisia hyödyllisiä karttoja tai muuta papereita. Hänkään ei osannut westronia mutta oli jostain opetellut westronilaiset kirjaimet ja sanoi Zhögille ojentaen hänelle samalla valokuvan.

- Korpraali Syrjä Järin Möyremästä. Syntynyt vuonna 960. Saman ikäinen kuin sinä. Nätti tyttöystävä tuolla on. Ikävä kyllä sulho ei tule enää takaisin.

Zhög katsoi kuvaa sievästä hobittineidosta ja hänen mieleensä tuli välittömästi Inôz. Tuon jossain kaukaisessa Järin Möyremässä – josta Zhög ei ollut koskaan kuullutkaan ja hobititkin olivat melkein tarua ennen sotaa – asustavan hobittineidon pelko kävi nyt toteen, vaikka hän ei sitä vielä tiennytkään. Inôz eli samanlaisessa pelossa. Kirjeet kulkivat hitaasti ja huolto oli alkanut takkuilemaan muutenkin sodan alkuun verrattuna. Nyt miehillä oli koko ajan jonkun asteinen nälkä. Yleensä leipälaukussa oli vain kovaa leipää josta joku Zhögin miehistä oli vitsaillut että näinköhän näistä saisi viriteltyä luotiliivit. Zhög laittoi hobittineidon kuvan kaatuneen hobitin rintataskuun. Mitäpä hän sillä tekisi? Toiset miehistä ihmettelivät hobittien omituisen muotoista rynnäkkökivääriä. Hobitit olivat selvästi lyhyempiä kuin örkit ja ase oli tehty hobittien mitoille. Sama kaliiberi siinä näytti olevan kuin örkkien aseissa.


Hobittien rynnäkkökivääri

Myös hobittien heittokuulat kerättiin talteen sotamuistoksi. Hobitit tiedettiin tarkoiksi ampujiksi ja myös heittäjiksi, oli kyseessä sitten käsikranaatti tai tuollainen pingispallon kokoinen rautakuula. Hobittivarusteitten ihmettelyn lopetti hyvin, hyvin moneen kertaan kuulunut huuto:

- Ilmavaara!

No sieltähän ne perkeleet taas tulivat, tuumi Zhög ja kiitti mielessään hobittien kaivamaa juoksuhautaa jonka pohjalle miehet lakosivat. Suihkumoottorien ja räjähdysten äänen lisäksi alkoi kuulua se ikävän tutuksi tullut ääni, joka muistutti valtavan vetoketjun avaamista. Ne Peregrin-koneet olivat kadonneet kun oltiin siirretty harvametsäisemmälle alueelle jossa ilmatorjunnalla oli paremmat toimintamahdollisuudet. Ehkä niitä käytettiin vielä pohjoisempana Synkmetsässä. Mutta Zhög huomasi suorastaan kaipaavansa niitä, sillä tilalle tullut vihollisen Glamdring-rynnäkkökone oli vielä monta kertaa pahempi.


Glamdring

Tuo muinaisen tarkkien taruhahmon Gandalfin miekan mukaan nimetty hirviö oli ensinnäkin valtavan hyvin panssaroitu, eikä sitä meinannut saada ammuttua alas millään. Aseistuksena siinä oli pommien ja rakettikasettien lisäksi ammu ja unohda-tyyppisiä panssarintorjuntaohjuksia sekä ennen kaikkea se moniputkinen, hirvittävällä tulinopeudella ampuva tykki joka repi taistelupanssarivaunutkin auki niin kuin sillipurkin.

Vaikka sitä ei ollut Zhögille kukaan kertonutkaan, niin hän päätteli että vaikka vastapuolella oleva Lännen Liitto koostui useista pienistä valtioista niin se oli standardoinut aseensa joitain hobittien rynkkyjä lukuunottamatta ja sen yhteinen teollinen voima taisi sittenkin olla suurempi kuin kankean mordorilaisen suunnitelmatalouden. Ainakin tuo hemmetin Glamdring oli huomattavasti pelottavampi kuin Mordorin oma rynnäkkökone Ghâsh M-27 vaikka soiva pelihän sekin sinänsä oli. Sen tukea vaan viime päivinä oli ollut tarjolla huomattavasti vähemmän kuin sodan alussa jolloin se oli ollut tuttu näky.


Ghâsh M-27

Tarkkien hyökkäyksessä tuhoutui kolme rynnäkkövaunua ja Zhögin miehet nousivat juoksuhaudan pohjalta auttamaan haavoittuneita. Heitä ei ollut paljoa, sillä suurin osa lentävän jyrän alle jääneistä panssarimiehistä oli jo kaiken avun tavoittamattomissa. Seuraavana päivänä he jatkoivat hyökkäystään ja kaksi päivää myöhemmin he päätyivät näihin asemiin missä olivat nytkin. Voima ja vauhti ei vain kerta kaikkiaan enää riittänyt pidemmälle eikä täydennyksiäkään enää tullut tarpeeksi. Näissä asemissa oltiin oltu viimeinen kuukausi. Korpraali Gluronk oli ollut vartiossa ja Zhög oli tullut katsomaan tilannetta. Gluronk kertoi, että tilanne oli tällä hetkellä rauhallinen. Zhög katsoi huonovointisen näköistä Gluronkia, koetti hänen otsaansa ja totesi:

- Sinullahan on kuumetta. Ja aika reippaasti. Mene korsuun maate ja kysy oiskos lääkintämiehellä antaa sinulle jotakin. Minä hoidan tämän sun vuoron loppuun.

Gluronk kiitti, meni korsuun ja Zhög jatkoi hänen vartiovuoroaan katsellen periskooppiin. Hetken kuluttua hän kuuli useamman miehen liikettä juoksuhaudasta. Ketäs sieltä nyt… no hemmetti… siellähän on kaluunaporukkaa… taitavat olla ihan armeijakuntatasolta… kultaisia Luomettoman Silmän merkkejä olkapoleteissa…

- Toveri kenraali. Tukikohta Veitsi Kakkosen vartiopaikka. Vartiossa ylikersantti Zhög.

- Kiitän, mikä on tilanne?

- Vihollisen puolella ei ole ollut pariin päivään mitään merkittävää liikehdintää.

Kenraali kiitti, tuli Zhögin pesäkkeeseen ja alkoi katsella etumaastoa. Zhög tarttui kenraalia kauluksesta ja nykäisi hänet alas. Samalla kun Zhög sai kenraalin suojaan kimmahti pesäkkeen reunaan luoti.

- Pahoittelen tarttumistani, toveri kenraali. Mutta niin kuin huomasitte, niin vihollisen salakytät eivät tarvitse kuin sekunnin.

Kenraali katsoi Zhögiä ilmeellä joka kertoi siitä, että hän halusi miehen välittömästi teloitusryhmän eteen koska hän oli nolannut korkeamman upseerin. Mutta sitten ilme kertoi siitä että järki voitti ja mies tajusi Zhögin pelastaneen hänen henkensä.

- Kiitän teitä valppaudestanne, ylikersantti. Jatkakaa.

Zhög kuuli, kuinka eräs taempana ollut majuri kysyi:

- Toveri kenraali. Saanko jäädä hetkeksi juttelemaan ylikersantin kanssa. Hän on veljeni.

No helvetti! Sehän oli Vurbag! Hänen isoveljensä. Hän oli kirjeessä kertonut, että hänet oltiin siirretty 82:n Kaartin Panssaridivisioonan tiedustelu-upseerista ylemmäs armeijakunnan tiedustelu-upseeriksi. Vurbag sai luvan ja normaalit tervehdykset vaihdettuaan Zhög kysyi Vurbagilta:

- Sulla on kuitenkin tietoa enemmän kuin minulla. Me emme tiedä muuta kuin että olemme täällä kuin kärpänen paskassa ja tuntuu että ryömimme siinä aina vain syvemmällä. Uutiset kertovat tietysti että joukkomme etenevät sielläsuntäällä mutta ei se ainakaan täältä katsottuna siltä näytä. Eikä uutisissa ole koskaan kerrottu niitä kaupunkeja joita on vallattu. Kunhan vain puhutaan etenemisestä. Mikä on tilanne?

Vurbag mietti hetken ja vastasi sitten:

- Saattaa olla parempi, ettet kerro tätä miehillesi. Sana kumminkin leviää heti, turpoaa levitessään ja sitten etsitään kuka sen kertoi. Eteneminen on pysähtynyt kaikilla rintamilla. Täällä keskisellä rintamalla te olette missä olette ja tänne todennäköisesti jäätte. Vähän etelämpänä Dol Guldurista edenneet joukot pääsivät Anduinin rantaan mutta joen ylitys Lórienin puolelle epäonnistui. Siellä oli vastassa sekä Lórienin että Eregionin haltiat ja joen yli päässeet joukot tuhottiin. Keskisen rintaman pohjoisosassa saatiin Esgaroth vallattua ja edettyä niin Laakson kuin Synkmetsän Haltiatasavallan pääkaupungin Thranduilin edustalle mutta siihen se pysähtyi sielläkin.

- Entäs muualla?

- No… pohjoisella rintamalla, johon muuten varattiin se suurin voima koska siellähän oli tarkoitus edetä aina Harmaisiin Satamiin Suuren Meren rannalle saakka. Siellä edettiin jopa viisisataa virstaa. Vastassa olivat Forodwaithin ja Pohjoisen Aukion ihmiset, Arnorin ihmiset ja Sinivuorten kääpiöt. Siihen eteneminen sitten lopulta pysähtyi – maasto siellä on lähes yhtä hankala kuin Synkmetsässä – ja vihollinen sai onnistuneella vastahyökkäyksellä ajettua joukkojamme taaksepäin lähes sata virstaa. Ja jos Synkmetsässä oli ongelmia sissien kanssa niin pohjoisessa tilanne on vielä vaikeampi. Ne Forodwaithin ja Pohjoisen Aukion tyypit ovat synnynnäisiä sissejä.

- Etelässä meni paremmin. Koko Etelä-Gondor vallattiin melko nopeasti. Sehän on tasaista aavikkoa ja panssarimaastoa ja suosi meidän hyökkäystämme. Sieltä päästiin etenemään aina Ithilieniin asti. Mutta Osgiliathia ei saatu vallattua ja tarkeilla on sen vuoksi sillanpääasema Anduinin itäpuolella. Samoin kuin niillä on hallussaan Cair Androsin saari Anduinissa. Se tarjoaa niille hyökkäysmahdollisuuden. Rohanin kohdalla päästiin Anduinin yli ja saatiin sillanpääasema Woldin puolella. Muutama kilometri syvä ja parikymmentä kilometriä leveä. Mutta sitten vastassa olleitten rohanilaisten ja mustanmaalaisten avuksi tulivat Enedwaithin joukot ja ne ajoivat joukkomme Anduiniin. Uutta yritystä ei olla tehty ja todennäköisesti ei tehdäkään.

Vurbag pisti tupakan palamaan ja jatkoi kysymyksellä:

- Olet varmaan huomannut, että huolto tökkii?

- Olen huomannut niin. Pahasti tökkiikin.

- Se johtuu siitä, että kaksi suurta läntistä merivaltiota eli Numenorin Ihmisten Tasavalta ja Tol Eressean ja Lumottujen Saarten haltiatasavalta on tullut mukaan sotaan. Ne olivat alussa puolueettomia mutta eivät enää. Niitten sotilaallinen strategia perustuu tietysti voimakkaisiin meri- ja ilmavoimiin vaikka niillä on myös vahvat maavoimat joita muuten ollaan siirtämässä tällä hetkellä rintamalle ja se on meille todella huono uutinen. Mutta ne ovat suunnitelleet ja valmistaneet yhdessä pommikoneen joka lentää niin korkealla etteivät hävittäjämme ja ohjuksemme mahda niille mitään. Ja lisäksi niissä pommikoneissa on niin sanottuja risteilyohjuksia. Niillä ne tuhoavat nimenomaan siltoja, sähkönjakelua, sotatarviketehtaita ja huoltokeskuksia. Huollolla olisi kyllä vielä tavaraa tarjottavana mutta se joutuu odottamaan että pioneerit korjaavat tuhottuja siltoja. Jotka ne perkeleen pommikoneet tuhoavat taas seuraavana päivänä. Se pommikone on nimeltään Varda.


Varda-pommikone

Vurbag tumppasi tupakkansa ja jatkoi:

- Ja sitten on vielä ongelma miehitetyissä maissa. Kaikissa niissä. Haradissa, Taka-Haradissa, Khandissa, Rhûnissa, Hildorienissa, Dorwinionissa ja hitto vie myös Utumnon Örkkitasavallassa. Niissä kaikissa maissa on käynnissä täysi sissisota. Reservistä mobilisoidaan joukkoja koko ajan lisää, mutta niitä joudutaan viemään aina enemmän sinne. Ja nehän ovat kaikki poissa täältä varsinaiselta rintamalta.

Zhög pisti puolestaan tupakan palamaan ja kysyi:

- Eli hävitäänkö me tää sota?

Vurbag mietti hetken ja vastasi:

- En osaa sanoa. En tässä vaiheessa. Mutta selvää on, että ei me tätä voitetakaan. Upseereissa, siis oikeissa upseereissa, ei sauronistisissa poliittisissa upseereissa on alkanut olla sitä mielialaa että vihollisen kanssa kannattaisi alkaa neuvotella rauhasta. Silloin me voisimme päästä jopa jonkunlaiseen tasapeliin ja pitää ehkä itsellämme ne alueet, mitä meillä oli ennen sotaa. Poislukien tietysti miehitetyt maat joille olisi pakko antaa taas itsenäisyys. Mutta Gûrgonin  hallitus ei suostu siihen. Se vaatii, että sotaa on käytävä loppuun saakka. Oli se loppu minkälainen hyvänsä. Jaahah… kaluunapuoli on tulossa takaisin. Minä tiesin missä yksikössä sinä olit mutta en ollut varma tapaisinko sinua. Mutta otin nämä kaiken varalta mukaan. Otapas ja vie miehillesi. He osaavat varmaankin arvostaa näitä.

Vurbag kaivoi repustaan kymmenen levyä suklaata ja kartongin tupakkaa. Veljekset halasivat toisiaan ja Vurbag jatkoi matkaansa kaluunaosaston kanssa. Pian sotamies Varkug tuli vapauttamaan Zhögin vartiosta. Zhög meni korsuun, pisti Vurbagin tuomat suklaat ja tupakat korsun pienelle pöydälle ja totesi miehilleen:

- Pankaapas jakoon.

- Mistäs helvetistä sinä nämä sait?

- Sotasalaisuus.

Zhög vääntäytyi laverille ja mietti kuinka sopeutuva elollinen olento oikein olikaan. Vain muutama kuukausi sitten hän asui kerrostaloyksiössä Inôzin kanssa ja harmitteli mukavuuksien puuttumista. Nyt korsun kamiinan lämpö, valopetrolilampun valo, laverilla odottava kentäpatja ja makuupussi jota hän saattoi käyttää joko peittona tai patjana olivat mukavuuden huippua. Hän meni makuulleen kenttäpatjan päälle, kääntyi kyljelleen ja nukahti saman tien.


Gothmogin huoltamo & baari, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


- No, mitäs sulle örkinkutaleelle kuuluu? Ei olla nähty vähään aikaan.

Zhög vastasi Gothmogille:

- No ei olla nähty niin. Mutta kyllä minä täällä bensikselläsi olen säännöllisesti käynyt. Sinua vaan ei ole näkynyt. Missäs sinä olet luuhannut?

Gothmog hörppäsi kahvikupistaan ja vastasi:

- No minähän olen ollut jeesaamassa poikiani. Kaksihan mulla niitä on ja ne molemmat ovat pistämässä pystyyn Gothmogin bensistä lähikaupunkeihin. Tiedäkkös, mulle tuo yritysneuvoja sanoi että minä voisin saada tästä laajemmankin brändin aikaiseksi. Koko Mordoriin. Vaan emmä tiiä. Tää minun bensis antaa leivän itseni lisäksi kymmenelle örkille ja poikien bensikset tekevät sen kohta myös. Minä luulen, että se riittää minulle. Nyt pärjätään oikein hyvin ja suuremmat mahdollisuudet tietävät puolestaan suurempia riskejä. Joita en halua ottaa. Ja tuo minun tytärhän tätä pulaakia tosiasiassa johtaa. Se kun luki itsensä ekonomiksi niin sillä on sellainen  tieto näistä taloushommista mistä minulla ei ole hajuakaan. Kun minusta kerran aika jättää, niin firma jää hyviin käsiin.

Zhög oli tuntenut Gothmogin jo ennen sotaa. Hän oli ollut silloin töissä valtion moottorivarikolla ja oli jo silloin tunnettu mekaanisena nerona. Kun sota oli loppunut ja sodan voittanut Lännen Liitto oli tarjonnut Mordorille niin sanottua Mithrandirin apua, Gothmog oli anonut sitä, saanut, kouluttautunut yrittäjäksi ja pistänyt pystyyn huoltoaseman ja baarin yhdistelmän. Hän oli onnistunut ja hänen onnistumistaan maisteli myös Zhög nauttimansa kahvikupin myötä. Luonnollisesti hän huollatti Hórgo Ûmghonhsa Gothmogin huoltamossa. Hyvät mekaanikot, kohtuullinen hinta ja hyvä palvelu. Gothmog hörppäsi omaa kahviaan ja kysyi:

- Mutta mites sulla? Mitenkäs se elämä kelpo örkkiä kohtelee?

- No, saattais sanoa että hyvin. Minä olen niissä hommissa missä olen jo pitkään ollut, Inôz on puolestaan Drösspankin paikallinen valuuttapäällikkö ja lapset ovat lentäneet pesästään. Poikani Xug meni ja kouluttautui poliisiksi. Se on tällä hetkellä Dol Guldurin poliisissa rikostutkijana.

- Entäs tyttäresi? Sehän teki vähän aikaa niitä mallin hommiakin?

- Tekihän se joo, mutta lähinnä se kustansi sillä opiskelunsa. Durahan opiskeli yliopistossa historiantutkijaksi ja hänellä on menossa projekti jolla tutkitaan sitä, mitä sieltä Kalmansuon haudoista oikein löytyykään. Siis ajalta noin kaksituhatta vuotta ennen sitä ensimmäistä Sormuksen Sotaa. Dura on saanut siihen rahoitusta sekä Mordorista että Gondorista. Minä en noista hommista niin paljon ymmärrä, mutta Dura on sanonut että sieltä löytyvät tiedot voivat muuttaa käsityksemme historiallisista esiajoista.

Gothmog tyhjensi kahvikuppinsa ja pisti palamaan Vanhan Tobon. Hänellä oli samanlainen maku kuin Zhögillä. Hän puhalsi savut ja totesi:

- Tiedäkkös, Zhög. Minä olen ajatellut, että se taisi olla hyvä että me hävittiin se sota.

Zhög mietti hetken ja vastasi:

- Taisi olla niin. Ei me ainakaan tässä sun bensiksellä istuttaisi jos toisin olisi käynyt. Tiedä hänessä missä istuttaisiin.


Rintamalla, kaksikymmentä virstaa Zhögin kotikaupungin Kacrakh Vurin itäpuolella, syyskuun alussa vuonna 985 Neljättä Aikaa


Tarkkien suurhyökkäys ei ollut yllätys. Ei Zhögille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen hirvittävä raivo oli ollut silti yllätys. Zhögin joukkue oli ollut etulinjassa kun tykistökeskitysten ja lentopommitusten vuorottelu alkoi. Zhögin miehet olivat olleet jatkuvassa rumputulessa jo kolme tuntia. Juoksuhaudat alkoivat hautautua umpeen ja aseita piti jatkuvasti käydä puhdistamassa korsussa. Jatkuvasta keskityksestä puoliksi sekopäisistä miehistä ei olisi torjumaan vihollisen hyökkäystä joka alkaisi hetkellä millä hyvänsä. Zhög huomasi, että kapteeni Gruul ryömi juoksuhautaa pitkin hänen luokseen:

- Zhög! Kerää miehesi jos niitä on vielä yleensä jäljellä ja aloita vetäytyminen! Divisioonassa tai armeijakunnassa tai ties missä vitussa joku on saanut kerrankin älykkyyskohtauksen ja tajunnut että meidät liiskataan tähän. Siirrymme viisi kilometriä taaksepäin ja alamme valmistella viivytystä.

- No sehän sopii. Kun ei tässä miehet enää erota mikä on ylöspäin ja mikä alaspäin. Tarkki tuntuu ampuvan joka saatanan putkella mitä tässä maailmassa on vaan olemassa. Me siis viivytämme, että reservi voi tehdä vastahyökkäyksen.

- Ei ole mitään reserviä. Tarkki on aloittanut suurhyökkäyksen joka helvetin rintamalla. Ja sen myötä ei taida tulla mitään vastahyökkäystäkään. Kuule Zhög, me ollaan pian ehjän edessä.

Siitä hetkestä oli kulunut nyt kuukausi. Se verinen polku mitä he etenivät Synkmetsän läpi oli nyt puolestaan ollut edessä vihollisella sillä kyllä örkkijoukotkin osasivat puolustuksen, viivytyksen ja sissi-iskut. Mutta vihollisella oli heihin nähden kaksi etua. Se oli saanut ilmaherruuden. Ja kun sota aikanaan alkoi, se oli ehtinyt miinoittaa ja murrostaa etenevän örkkiarmeijan kulkusuuntaa kaikessa rauhassa. Heillä sitä mahdollisuutta ei ollut. Siitä piti huolen jatkuvat keskitykset ja ilmahyökkäykset. Loppuunajettu Zhögin joukkue oli osallistunut jatkuviin viivytystaisteluihin niin metsänihmisten, hobittien, beorninkien ja Sumuvuorten vuoriörkkien joukkoja vastaan. Ensimmäinen Mordorin puolella ollut Kacrakh Vurin kaupunki – Zhögin kotikaupunki – oltiin luovutettu lähes taistelutta ja peräännytty kaupungin itäpuolella olevaan mäkiseen maastoon jossa uskottiin, että vihollisen etenemistä voitaisiin ainakin hetki viivyttää. Voitaisiinko sitä pysäyttää, oli toinen asia.

Kapteeni Gruul saapui Zhögin luokse ja sanoi:

- Tilanne on muuttunut. Itse asiassa se on kannaltamme epätoivoinen. Vihollisen panssarikärki on kiertänyt taaksemme. Olemme motissa. Ilmatukea ei ole luvassa. Tykistön tukikaan ei kummoista tule olemaan.

Zhög keskeytti Gruulin puheen todeten:

-  Entä huolto? Meillä on enää kaksi tuliannosta per mies. Ei niillä pitkään tapella.

Gruul vastasi:

- Ei tapella niin. Mutta sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Sillä niin kuin sanoin, tilanne on muuttunut. Tarkit ovat tehneet läpimurron niin etelässä kuin pohjoisessa. Etelässä ne lähentelevät jo sydän-Mordorin portteja Morannonissa. Mutta sekään ei ole tärkeintä. Niillä on uusi ase. Ja ne ovat käyttäneet sitä. En oikein tiedä sen nimeä, divisioonassa puhuvat sokaisupommista, välähdyspommista tai Uudesta Suursormuksesta. Mutta joka tapauksessa sellainen ase pystyy hävittämään kokonaisen kaupungin yhdellä räjähdyksellä. Ja sen vuoksi sodanjohto vaatii antautumista. Me häviämme kuitenkin. Turhaa tapattaa joutavan vuoksi miljoonia. Mutta Gûrgonin hallinto ei suostu, joten armeija on alkanut panna hanttiin. Barad-Dûrissa on menossa sisällissota.

Myöhemmin Zhögille kerrottiin, että sen uuden aseen nimi oli atomipommi. Tarkit olivat ensiksi pudottaneet sellaisen asumattomaan erämaahan sata kilometriä Barad-Dûrin itäpuolelle ja ilmoittaneet Mordorin johdolle että näitä on enemmänkin, ottakaa järki käteen ja lopettakaa. . Kyseisen aseen teho oli ollut kaksikymmentä kilotonnia. Gûrgon oli itsepintaisesti vaatinut taistelun jatkamista. Silloin tarkit olivat pudottaneet seuraavan pommin erääseen sinänsä pieneen mutta huollon ja liikenteen kannalta tärkeään Gurbruzin kaupunkiin. Aseen teho oli neljäkymmentä kilotonnia ja iskussa kuoli kuutisenkymmentä tuhatta örkkiä.  Heti perään tarkit pudottivat puolta pienemmän pommin 157. moottorisoidun jalkaväkidivisioonan päälle tuhoten sen yhdellä iskulla.

Mordorin armeijan sodanjohto ymmärsi, että heillä ei ollut mitään tuota uutta ja tuhoisaa asetta vastaan ja sota oltiin muutenkin häviämässä. Olisi täysin järjetöntä tuhota koko Mordor vain hallinnon utopian vuoksi. Siksi se vaati, että Gûrgonin tuli erota, alistua pidätykseen ja sotilasjohto valtuutettaisiin neuvottelemaan antautumisesta vihollisen kanssa. Jopa pahamaineiset ja siihen asti Gürgonille uskolliset ÖZG-turvallisuusjoukot tukivat armeijan johdon vaatimusta. Mutta Gûrgonilla oli vielä tukenaan kahdenkymmenen tuhannen miehen sauronilaiskaarti. Jo varhaisteini-iästä hallinnon palveluun värvätyt ja aivopestyt kaartilaiset olivat uskollisia vain ja ainoastaan Gûrgonille.

Taisteluja käytiin viikon verran, kunnes sauronilaiskaarti oltiin lyöty. Sodanjohdolla oli ollut tarkoitus ottaa Gûrgon ja hänen hallintonsa elävinä kiinni luovuttaakseen heidät tuomittaviksi Lännen Liitolle mutta osa heistä kuoli taisteluissa ja osa – niin kuin Gûrgon itsekin – teki itsemurhan. Mordorin armeijan komentaja, marsalkka Vrogak lähetti radiotse tiedon kaikille joukoille, että niitten tuli antautua.

Tieto tuli myös Zhögille ja hänen joukkueelleen. Sodan loppuminen oli helpottava tieto. Mutta epävarmuus ja pelko vaivasivat. Kuinka heidän kävisi? Tappaisivatko tarkit heidät saman tien? Ja missä oli Inôz? Ja heidän lapsensa? Inôz oli jo varmaankin synnyttänyt. Ja oliko Zhög itse elossa lastaan näkemässä? Se ainakin selviäisi pian. Zhög näki, kuinka heitä päin tuli hobittien panssarivaunuja ja miehistövaunuja. Vaunut pysähtyivät ja niistä purkaantui aseistettuja hobitteja. Yksi heistä käveli kohti örkkisotilaita ja alkoi puhua. Hobitti näki Zhögin miesten ilmeissä sen saman, mitä Zhög oli nähnyt joskus aikaisemmin vangeiksi otettujen hobittien ilmeissä. Eli toiveen siitä, että kuolema tulisi nopeasti, eikä kiduttamalla. Mutta hobitti antoi toivoa:

- Minä vänrikki Vähä-Buk. Toinen erillinen pataljoona Kontu puolustusvoima. Osata puhua hieman tasankoörkki. Sota loppua. Mordor antautua. Te, te sotilaat. Kaikki aseet pois. Kaikki tuliase, kaikki kranaatti, kaikki teräase. Jos tämän jälkeen löytyä ase, niin kuolema. Mutta jos ei ase, te sotavanki. Kohdella hyvin. Saada elää. Saada ruoka. Päästä koti. Vaimo. Perhe. Lapsi. Rauha.

Zhög totesi miehilleen:

- Kai tämä tuli selväksi. Kaikki rauta tuohon läjään. Nuo hobitit ovat tosissaan. Se on nähty matkan varrella muutenkin.

Zhögin miehet heittivät kasaan kaiken mahdollisen aseeksi tunnistettavan ja odottivat tulevaa. Olisiko seuraavana edessä teurastaminen? Tuo hobittivänrikki laukaisi tilanteen. Hän kaivoi esille kaksi savukerasiaa. Vanhaa Toboa. Jotain hobittitupakkaa. Hän ojensi rasiat Zhögille ja sanoi.

- Sinä. Johtaja. Sinä, miehet. Panna palamaan. Ruoka tulossa. Myöhemmin.

Zhög miehineen sytytti savukkeen ja miehet vetivät hobittitupakkaa henkeensä kuin laina-ajaksi saadun uuden elämän ensimmäisiä hengenvetoja. Niin kuin ne heidän vangiksi ottamansa hobitit muutama kuukausi aikaisemmin.


Kahta kuukautta myöhemmin hän avasi hänen ja Inôzin yksiön oven Kacrakh Vurissa. Perääntyminen oli ollut niin nopeaa, että suurin osa kaupungin rakennuksista oli säästynyt ehjänä. Hän oli asunut yksiössä jo pari viikkoa. Sodan voittaneen Lännen Liiton sotilashallinto oli tuuminut että Mordorin infrastruktuuri piti saada mahdollisimman nopeasti toimimaan. Se mahdollistaisi sen, että örkit voisivat siirtyä pakolaisleireiltä koteihinsa. Niihin, jotka olivat jäljellä. Täällä ne olivat jäljellä ja Zhög oli palannut tuttuihin hommiinsa joissa hän piti huolen että niin vettä kuin lämpöä olisi. Hän oli onnellinen siitä että selvisi sodasta hengissä. Mutta hänen sydämessään oli tyhjä aukko. Inôz ja hänen lapsensa. Postia ei oltu saatu vielä kulkemaan eikä Zhög tiennyt heistä mitään. Joka ilta hän oli käynyt nukkumaan tyhjä aukko sielussaan. Hän ei ollut pitänyt edes vapaapäiviä. Miksi suotta? Hän auttaisi muita ja odottaisi jotain, jota hänen elämästään puuttui. Pakolaisia oli alkanut palaamaan leireiltä. Ehkä jo tänään?

Ovi kävi.

Avain oli hänen lisäkseen vain yhdellä.

Inôz aukaisi oven. Hänen sylissään oli lapsi. Zhög halasi heitä molempia ja kysyi:

- Kumpi?

- Tyttö. Synnytin sen pakolaisleirillä. Sille ei olla annettu vielä nimeä. Kun en tiennyt sitä, että oletko hengissä. Halusin päättää sen kanssasi.

Zhög otti tyttärensä syliin, silitti hänen kasvojaan ja tuumasi:

- Jospa hänen nimensä olisi vaikka Dura. Sehän meinaa kaunista. Enkä ole koskaan eläissäni nähnyt mitään noin kaunista.

- Jaa… mutta sehän on ihan hyvä nimi.

Takana oli hirvittävä sota. Edessä oli tulevaisuus. Edessä oli varmasti köyhiä ja karuja vuosia. Mutta ne vuodet kannattaisi elää. Sillä niitä seuraisivat paremmat vuodet. Kun oli elämää, oli toivoa.


Gothmogin huoltamo & baari, vuonna 1017 Neljättä Aikaa


Kaksi mainiota ja pidettyä örkkiä, Gothmog ja Zhög rupattelivat bensiksen kahviossa. He olivat palanneet muistoissaan sotaan ja ennen kaikkea sen jälkeiseen aikaan. Molemmat olivat sitä mieltä, että sodan voittaneella Lännen Liitolla oli ollut edessään hankala ratkaisu. Joko se hävittäisi örkkikansan viimeiseen örkkiin. Tai sitten se pyrkisi tekemään niistä ystäviä. Kaupalla ja kulttuurilla. Estääkseen sodan ja saadakseen pysyvän rauhan Keski-Maahan. Örkkien onneksi Lännen Liitto oli päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Miehityshallinto oli kestänyt pitkään. Aina vuoteen 994. Lopullinen rauhansopimus oltiin solmittu Konnun Hobittilassa samana vuonna. Dialektinen Sauronismi oltiin kielletty lailla. Mutta entinen vihollinen oli ymmärtänyt, että vaikka sairaan hallinnon saattoikin kieltää ja demonisoida, niin sen alaisena toimineelle kansalle ei kannattanut tehdä samoin. Kansalle tuli antaa mahdollisuus elää, ja olla ylpeä itsestään. Rajat aukesivat, rajavalvonnalla toki, ja kauppa alkoi käydä. Mithrandir-apu alkoi auttaa Mordoria toipumaan. Mithrandir-apua oli saanut myös Gothmog. Gothmogin bensis oli uuden ajan ja uuden Mordorin symboli.

Gothmog totesi Zhögille:

- Sullahan vähän venyi tää bensiskeikka. Ettei vaan Inôz ole kotona pahalla päällä?

- Eihän toki. Ei hän ole kotona vielä itsekään. Hän on kielikurssilla. Kun se syttyi se rauha ja touhu muuttui ja muitakin kieliä sai opiskella niin Inôz opetteli ensiksi westronin. Sitä kauttahan hän on päässyt tuolla Drössbankissa nykyiseen asemaansa. Sitten hän opetteli itähaltioitten avarin. Ja sen jälkeen kääpiöitten khuzdulin. Nyt hän opiskelee haradia. Me meinaan aiotaan mennä ensi vuonna ulkomaanmatkalle. Ensimmäisen kerran elämässämme. Me mennään Haradiin. Sen pääkaupunkiin Umbariin. Siellä on komeat hiekkarannat. Lämmintä riittää. Ja minä meinasin opetella sukeltamisen.

Samaan aikaan bensiksellä kaksi rekkakuskia, metsänihminen ja Lindonin haltia poistuivat paikalta ja jatkoivat matkaansa. Tilalle tuli kaksi muuta kuskia, toinen oli mustanmaalainen ja toinen kaukaisesta Forodwaithista. Sievä kassaneiti tarjosi heillekin ateriansa lisäksi hokkeveikkausta. Gothmog ja Zhög nousivat baaripöydästään ja kättelivät.

- Voimia eloon.

- Kiitos. Sitä aina tarvitaan. Ja sitä samaa sullekin.

Gothmog meni huoltamon puolelle ja Zhög käveli autolleen. Hän astui autoon sisälle, käynnisti moottorin, alkoi ajamaan kotiaan kohti ja tuumasi että vaikka elämä antoi aikanaan hänelle raskaan tien kuljettavaksi, niin sen tien päässä asusti onnellinen örkki.