Saturday, February 25, 2017

KINKUNPALA KERRALLAAN

Hotellin respassa törmättiin jo viikko sitten tulleeseen uutiseen joka voi jonkun mielestä olla sinänsä pieni ja mitätön mutta monelle suomalaiselle se ei sitä ole ja se kuvaa hyvin EU:n vaikutusta Suomeen sekä sitä, kuinka suomalainen hallintokoneisto tottelee nöyränä Brysselin typerimpiäkin vaatimuksia. Uutinen koskee sitä, että tulevan EU-direktiivin mukaan savusaunassa palvattu liha kielletään syksyllä. Syynä ovat ensi syyskuussa voimaan astuvat EU:n asettamat nykyistä tiukemmat rajat ns. pah-yhdisteille. Ja näitten rajojen mukaan perinteinen suomalainen saunapalvikinkku aiheuttaa syöpäriskin.

Näin äkkiseltään voin todeta, etten osaa sanoa kuinka moni suomalainen kuolee vuosittain savustetun lihan käyttöön mutta varmasti lukumäärä on olennaisesti pienempi kuin sallitun tupakoinnin ja alkoholin sekä esmes liikenteen aiheuttamat. Joten tässä ammutaan jälleen kärpästä tykillä. Taloudellisessa mielessä kyse ei ole mistään pikkujutusta, sillä kyseinen kielto vaikuttaa kaikkiaan kolmeensataan suomalaiseen yritykseen, jotka ovat pääosin pienyrityksiä ja kielto voi viedä ne pankrottiin, kuten esmes tässä Maaseudun Tulevaisuuden jutussa mainitun Nopasen Takaladon liha ja kalan. Bulkkilihaa tekevät suuret elintarvikeketjut tietysti taputtavat karvaisia kämmeniään, kun laadulla pärjäävät pienet kilpailijat raivataan pois tieltä.

Typerintä asiassa on se, että tämä kaikki olisi vältettävissä. Hallituksella olisi mahdollisuus anoa poikkeuslupaa. Se on ollut voimassa väliaikaisena jo ennenkin, mutta nyt se olisi haettava pysyvänä eikä hallitus ole siihen halukas.

Maa- ja metsätalousministeriö on kuitenkin nihkeä sitä hakemaan, sillä pah-yhdisteiden terveyshaitta on kiistaton.

Ajatukseton ja mielipiteetön virkakoneisto lukee ylhäältä tullutta käskyä ja noudattaa sitä mitenkään kyseenalaistamatta. Muistutettakoon tässä, että ruotsalaiset aikanaan hankkivat poikkeusluvan huomattavasti vaarallisemmalle nuuskalle. Itse asiassa se nuuska on ruotsalaisille sen verran tärkeä asia että sen valmistusta olisi varmasti jatkettu sanoi EU sitä taikka tätä. Tulisi muistaa, että palviliha ei ole mikään suomalaisten joukkotappaja ja hallituksen haluttomuus toimia EU-direktiivejä vastaan tietää parhaimmillaan elinkeinon menettämistä huomattavan suurelle määrälle suomalaisia. Suomalaisia, jotka ovat tällä hetkellä vielä yrittäjiä ja sitä myötä nettoveronmaksajia tälle kansakunnalle. Mikä järki on siirtää heidät kortistoon? MTK:n Anni-Mari Syväniemi kommentoi asiaa näin:

- Suomen noin 300 lihanjalostajasta juuri maamme noin 100 perinnepalvaria ovat niitä, jotka työllistävät maaseudun haja-asutusalueilla. Kun lihateollisuus nykyisin työllistää noin 8000 henkilöä, määrä voi pudota pahimmillaan jopa puoleen.

Sipilän hallituksen ohjelmassa lukee yrittäjyyden edistämisestä näin:

Suomen talous ja työllisyys kyetään kääntämään kasvuun vain yrittäjyyden ja työn tekemisen kautta. Toimet kilpailukyvyn parantamiseksi vahvistavat vientiä ja kotimarkkinoilla toimivien yritysten toimintaedellytyksiä.

Yritysten rahoituksen, oman pääoman ja riskinottokyvyn vahvistamiseksi hallitus tekee toimia, jotka vaikuttavat aloittavien yritysten, nopean kasvun yritysten ja sukupolvenvaihdosta tekevien yritysten tarpeisiin.

Käydäänpä tilanne vielä rautalangasta läpi:

- Maassa on toimivia liha-alan pienyrityksiä, joilla on tyytyväinen ja vakituinen asiakaskunta.

- EU:n säännösten takia näitten yritysten toiminta uhkaa loppua.

- Hallitus pystyisi estämään tämän.

- Mutta hallitus ei sitä tee, vaan ajaa pahimmillaan tuhansia nettoveronmaksajia kortistoon.

Kuinkahan tämä palvelikaan sitä yrittäjyyttä? Ja maan taloutta yleensäkin? Kuinka tämä parantaa niitä kilpailuedellytyksiä.

Jutussa aiemmin mainittu Nopasen Takaladon liha ja kalan omistajat ovat hieman tarkemmin tutkittuna ihmisiä, joilta on viety matto jalkojen alta jo kertaalleen, mutta jotka silti yrittivät eteenpäin:

Mika Nopanen on kuuluisia viimeisiä summalaisia. Paperityöläisiä, jotka saivat kenkää Summan tehtaan sulkeuduttua.

Mies piti perheen tilanteesta palaverin vaimonsa Satu Nopasen kanssa. Päätettiin, että kävi miten kävi, Haminasta ei lähdetä.

Pari vuotta uuden elämän rakentamista ja lopuksi rohkea veto. Perustettiin Takaladon Liha & Kala eli yritys, joka hyövyntää lähituottajien tuotteita.

Nopasten kodin pihapiirissä olevan puodin edustalla on jono. Hyvät tuotteet ynnä puotipalvelu ovat hyvässä huudossa.

Nyt se matto meinataan vetää jalkojen alta uudestaan, vaikka mitään syytä siihen ei olisi. Kaikkea lyckaa tuolle yrittäjäpariskunnalle. Toivottavasti toimintanne voi jatkua. Ja hallitukselta voisi kysyä että hävettääkö? Muttei kysytä. Sillä sen lisäksi että häpeä on tunne, se on myös taito. Ja joillain sitä ei vaan ole.


EU:n suosittelema syöpäriskitön ateriavaihtoehto.

Thursday, February 23, 2017

JOTAIN IHAN MUUTA XLV

Eli pikku-Ykä ja 1970-luvun suomalainen rock

Koska poliittinen masentava maanantai jatkuu jatkumistaan on meikäläisen kaltaisen viha-ajattelijan aika ajoin vedettävä henkeä ja keskityttävä johonkin ihan muuhun ja mikäs siihen sopisi paremmin kuin jälleen yksi aikamatka leveitten lahkeitten, televisiosilmälasien ja omalaatuisten väriratkaisujen 1970-luvulle. Kirjoituksissani on tarkasteltu sen ajan musiikkia ennenkin, mutta otetaan nyt yksi postaus ihan puhtaasti suomalaisen rock-musiikin näkökulmasta. Tosin postauksessa kyllä flirttaillaan hieman iskelmänkin puolelle mutta en näe sitä kovin suurena tyylirikkona sillä nykyisinhän pop-musiikkia ja iskelmää ei oikein erota toisistaan. Kuunnelkaa vaikka Iskelmäradiota tai Radio Suomi-poppia.

1970-luvun alkuhan oli Suomessa jonkunlaista progressiivisen rockin kultakautta, tosin eiväthän ne silloiset suomalaiset progebändit mitenkään suuria taaloja tahkonneet. Tulipahan lähinnä sitä arvostelumenestystä ja näkyvillä oloa. Olihan tuo musiikin genre kuitenkin esillä varsin vahvasti. Tunnetuin sen ajan progebändi (tai ehkä jaetulla ykkössijalla Tasavallan Presidentin kanssa jonka parilla albumilla oli laulajana muista musiikkikuvioista paremmin tunnettu Eero Raittinen) oli tietysti Wigwam, jolta laitetaan nyt soimaan kappale Tombstone Valentine vuodelta 1970:


Kyseisen kappaleen esitti Wigwamin legendaarisin kokoonpano eli Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Pekka Pohjola ja Ronnie Österberg. Suurimman kaupallisen suosionsa yhtye sai Gustavsonin ja Pohjolan lähdettyä omille teilleen, mutta kultalevyyn asti (silloin vielä muuten kultalevyn raja oli 25 000) myynyt Nuclear Nightclub-albumi vuodelta 1975 oli sitten lähinnä seikkailunhaluista ja suoraan sanottuna melko tylsää poppia. Muita sen ajan vähemmälle huomiolle jääneitä progebändejä olivat mm. Haikara, Finnforest ja Elonkorjuu.

Kyseisen Tombstone Valentine-kappaleen muuten esitti Vesa-Matti Loiri suomeksi nimellä Syyslaulu. Veskusta saattoi siihen aikaan sanoa että häiskä oli varsin kovassa kunnossa. Vaikka häntä ei koskaan varsinaisesti olla rock-puolen mieheksi miellettykään ansaitsee hänkin tässä postauksessa kappaleen ja se on yksi miehen parhaimmista eli Itkevä Huilu vuodelta 1971:


Yksinkertaisemman rockin puolelta vuosikymmenen alusta muistetaan luonnollisesti surullisen hahmon ritari Rauli Badding Somerjoki jonka kappale Fiilaten Ja Höyläten pudotti pajatson keskustan vuonna 1973:


Nimestään huolimatta kappale ei käsitellyt puuseppää ahkerassa työssään vaan enempi noita lihallisia iloja. Silloinhan kuulemma Suomessa elettiin vapaan rakkauden aikaa mutta kahdeksanvuotias pienessä Nyhtänköljässä asuva pikku-Ykä ei sellaista kyllä huomannut ja muutenkin siinä iässä tuli ajateltua että se miehinen meisseli on hyödyllinen lähinnä siinä, että sillä on kätevää tähdätä pissiessä. Ehkä siihen aikaan kuitenkin oli jonkunlaista yleispornoilua ilmassa sillä samoihin aikoihin huoltoasemilla myytyjä Isojen Poikien Lauluja-kasettia myytiin montakytviistuhatta. Jos Rauli esitti asiansa hienosti kiertäen, niin näissä kappaleissa ruma sana sanottiin niin kuin se on:


Mennäänpä hetkeksi sen ajan iskelmämusiikkiin. Silloin se oli ihan oikeasti tyylikkäästi tehtyä ja siitä on hyvä esimerkki Fredin kappale Istun Ullakolla Yksinäin:


Vuonna 1974 pajatson keskustan pudotti puolestaan Hullujussi-yhtye, jota voi kai parhaiten kuvailla huumori- ja showbändinä. Yhtye sai näkyvyyttä toimiessaan Yleisradion suositun ”Merirosvoradio”-ohjelman housebändinä ja keikoillaan se vaihtoi roolista toiseen esiintyen mm. nimillä Sisupojat, Frank Krappa & Sisuvishnu-orchestra sekä Viktor Kalborrek & Copacabana Trio. Yhtyeen kuuluisin kappale on siansaksaksi laulettu Friduna Skikuna. Jostain syystä youtubessa ei löydy kyseistä kappaletta kokonaisena mutta kyllä tästäkin pätkästä idean saa:


Vuonna 1974 alkoi saada myös suurta julkisuutta Juice Leskinen yhtyeensä Coitus Int. kanssa. Iso-Ykä kuuluu siinä(kin) mielessä toisinajattelijoihin että kyseisen hepun tuotanto ei ole koskaan oikein kolahtanut, joskaan ei se niin erityisesti inhotakaan. Lähinnä vastenmielisyyttä sai aikaan se, että joskus 1980-luvulla heppu päätti olevansa Suomen viisain mies ja keskittyi sen jälkeen siihen rooliin. No, vuonna 1974 Juice vielä kyllä vaan ihan rehellisesti rokkasi ja siitä esimerkkinä on ihan mukiinmenevä ralli Einarin Polkupyörä:


Suuren yleisön tietoon tuli kyseisenä vuonna myös tamperelainen Kaseva-yhtye, joka sai levytyssopimuksen vaikkei ollut heittänyt vielä ensimmäistäkään keikkaa. Yhtye ei tehnyt uransa aikana kuin kolme albumia, jota voi pitää hyvin valitettavana asiana sillä kyseinen bändi oli kertakaikkinen melodisen rockin mestari. Esimerkkinä kappale Vanha Mies:


Pikku-Ykä muistaa katselleensa Kasevaa televisiosta (tietysti mustavalkoisesta) vuonna 1974 eikä yhtyeen musiikki vielä auennut sillä lailla kuin myöhemmin. Lähinnä tuli mieleen, että laulaja Antti Raiviolla oli mahdottoman iso klyyvari. Mutta ei kai yhdeksänvuotiaalta vielä kauhean paljon voi odottaa. Vuosi  1974 oli yleensäkin varsin merkittävä suomalaisen rockin historiassa ja vuoden loppuvaiheilla ei sitten pudonnut enää pajatson keskusta vaan koko pajatso ja senhän pudotti tietysti Hurriganes albumillaan Roadrunner, jota albumia voi huoletta sanoa kaikkien aikojen parhaaksi perusrokkia sisältäväksi levyksi. Kappale Get On on kuunneltu niin moneen otteeseen niin monessa paikassa että laitetaan soimaan sen sijasta albumilta kappale Häläläsin Tässi. Eiku siis Tallahassee Lassie:


Kun pikku-Ykä sai joululahjaksi Roadrunnerin c-kasettiverson niin silloin joulu muuttui The Jouluksi. Silloinhan yleisin musiikintoistoväline oli Philipsin radionauhuri, monomalli. Jollain kavereilla oli jo silloin stereoita, niitä sen ajan yhdistelmälaitteita ja niistä LP-levyltä kuunnellessa sitä samaa Roadrunneria pikku-Ykäkin havaitsi että on olemassa sellainenkin asia kuin basso. Ei sitä siinä radiomankassa pahemmin kuulunut. Mutta sehän ei tahtia haitannut. Hurriganesin kotimaisina, ja ihan kohtalaista menestystä saaneina kilpailijoina saattoi pitää yhtyeitä Alwari Tuohitorvi (myöhemmin Alwari T) ja Ronski & Exotic (myöhemmin The Ronski Gang). Laitetaan näiltä kilpailijoilta pätkänä Alwari Tuohitorwen kappale Rokataan Vaan, jota voi pitää jonkunlaisena kiltimpänä versiona kappaleesta Fiilaten Ja Höyläten:


Jo pari vuotta aikaisemmin oli itselleen saanut sekä huomiota että menestystä Heikki Harma eli Hector, joka kuuluu Ykän mielessä samaan sarjaan Juice Leskisen kanssa. Silloin kun Hector oli osallistuva ja tiedostava niin hän oli pirun ärsyttävä mutta silloin kun hän keskittyi ihan puhtaaseen musiikin tekemiseen niin lopputulos oli maukas, niin kuin tässä kappaleessa Hannikaisen Baari vuodelta 1976:


Vuonna 1975 teki läpilyöntinsä myös yhtye Sleepy Sleepers, joka oli varsin räävitön huumorirock-yhtye. Yhtye kehittyi myöhemmin Leningrad Cowboysiksi joka taas ei hotellin suunnalla juuri herätä mielenkiintoa. Pumpun 1970-luvun tuotanto kolahtaa huomattavasti enemmän. Aikanaan, jo 1970-luvun loppupuolella Sliipparit alkoivat muuttua myös ”Suomalaisen rockin kuka kukin on”-teokseksi, sen verran maineikkaita muusikoita sen riveissä esiintyi. Nykypäivän mittakaavassa tuotanto on suorastaan kilttiä, mutta Kekkoslovakiassa siitä nousi meteli ja Pinnanmaan Tietotoimiston tietojen mukaan koko bändi oli hetken ajan porttikiellossa joka ainoassa suomalaisessa keikkamestassa. Bändihän löi itsensä läpi kappaleella Kuka Mitä Häh, mutta parantumattomana romantikkona pikku-Ykästä isoksi Ykäksi kasvanut Yrjö laittaa soimaan bändin debyyttialbumilta herkän balladin Saaran Jaava:


Huhun mukaan Sleepy Sleepers aiheutti aikanaan jopa ulkopoliittisia ongelmia, sillä vuonna 1977 se meinasi julkaista albumin nimellä ”Karjala Takaisin”. Levy-yhtiö EMI otti takapakkia ja albumi julkaistiin nimellä ”Takaisin Karjalaan”. Liekö eräs kaljupäinen ja televisiosilmälaseja käyttänyt heppu ottanut yhteyttä levy-yhtiöön? Siihen saattoi olla syynsäkin, sillä vasta jälkeenpäinhän saatiin tietoon että Rauhanvaltio esitti silloin Suomelle sekä yhteisiä sotaharjoituksia että sitä, että Lapin puolustus luovutettaisiin neuvostojoukoille. Käsittääkseni tarinan sankarina oli silloin puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela joka loppulaskussa esti hankkeen.

Vuonna 1975 tuli esille vielä yksi suomalainen progebändi Tabula Rasa, joka sai itselleen jopa pienoisen hitin ”Rakastatko Vielä Kun On Ilta”:


Progea tuntemattomalle lukijalle yhtye on varmaankin jäänyt varmaan melko vieraaksi, eihän se ehtinyt tehdä kuin kaksi albumia. Mutta yhtyeen kitaristi ja pääsäveltäjä on varmasti kaikille tuttu sillä hän on Heikki Silvennoinen, joka tuli suuremmalle yleisölle tunnetuksi Kummeli-huumorisarjasta ja hepusta on tullut likimain Spede Pasasen veroinen ikoni tällä alalla. Matka ryppyotsaisesta progemiehestä kansan suosimaan kieli poskessa-hahmoon on ollut pitkä mutta menestyksekäs. Lyckaa Heikille täältä hotellin respasta. Mitä hän sitten nykyisin puuhaileekaan.

Vuonna 1975 oli framilla myös lyhytikäiseksi jäänyt Rock´n´Roll Band jonka kappaleesta I´m Gonna Roll tuli varsin suosittu:


Yhtyeen kitaristi Dave Lindholm tunnettiin silloin lähinnä nimellä Isokynä Lindholm ja erittäin kova kynäilijä mies kitaransa kanssa on aina ollutkin. Lindholmin soolotuotannosta voitaisiin nostaa esille vaikkapa kappale Puhtaat Laivat:


Hurriganesin kitaristi Albert Järvinen erosi yhtyeestä vuonna 1975 ja perusti Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa Royals-yhtyeen, jota saattoi pitää jonkunlaisena suomalaisena superbändinä. Suosikissa ja sen silloisessa kilpailijassa Help-lehdessä yritettiin saada aikaan jonkunlaista kilpailua Hurriganesin ja Royalsin välille, mikä kilpailu oli tietysti aivan keinotekoista. Tekiväthän yhtyeet hyvin erilaista musiikkia. Tästä esimerkkinä yhtyeen kappale Out vuodelta 1977:


Laitetaanpa sitten ikävän vähälle huomiolle jäänyt mainio kappale. Kyseessä on heppu nimeltä Matti Järvinen joka teki varsin hienon albumin ”Matin Levy” vuonna 1976. Albumin jälkeen Järvinen löi hanskat tiskiin ja lopetti muusikon uransa mitä voi pitää suurena vahinkona sillä ainoaksi jäänyt debyyttialbumi antoi vihjeitä siitä, että hepulla olisi ollut hyvin, hyvin paljon musiikillista annettavaa. Laitetaan soimaan kappale ”Katselen Kaunista Iltaa”:


Kyseisenä vuonna sai hetken ajan ohimenevää suosiota myös turkulainen yhtye Dead End 5, jota voidaan pitää jonkunlaisena esiasteena nykyisin varsin yleisille naislaulajilla varustetuille heavybändeille:


Lisätäänpä tähän vielä progepuolta eli laitetaan Wigwamista eronneen ja soolouralleen lähteneen Pekka Pohjolan kappale ”Matemaatikon Lentonäytös” vuodelta 1976.


Pekka Pohjolan tuotanto on ikävän vähälle huomiolle jäänyttä vaikka häneen kiinnitti huomionsa myös Mike Oldfield jonka kanssa Pohjola teki tämän ”Keesojen Lehto” albumin uusiksi ja mies toimi Oldfeldin kiertuebasistina. Aikanaan hepulla olisi ollut mahdollisuus päästä suurempiinkin kuvioihin sillä hän soitti ruotsalaisessa Made In Sweden-yhtyeessä yhdessä entisen Tasavallan Presidentin rumpalin Vesa Aaltosen kanssa ja bändiä kysyttiin ABBAn taustabändiksi. Pohjola ja Aaltonen totesivat että no can do. Taiteellisesti ratkaisu oli varmasti onnistunut mutta taloudellisesti tuskin ei.

Vuodelta 1976 täytyy vielä mainita yhtye Kontravirtanen, joka hieman myöhemmin nimellä Kontra sai melko suuren hitinkin kappaleella Jerry Cotton, mutta tähän laitetaan esimerkiksi mainio kappale Onomatopoeettinen Alkoholiliike:


Näin äkkiseltään voisi sanoa, että suomalaisen rock-musiikin kulta-aikaa oli 1970-luvun alkupuolisko. Yhtenä syynä siihen voi pitää Love Records levy-yhtiötä joka julkaisi tuotantoa siihen aikaan. Kyseinen levy-yhtiö meni sitten pankrottiin 1970-luvun loppupuolella nähtävästi sen vuoksi että se julkaisi jatkuvasti myös taistolaista ja ei niin suosittua musiikkia. Ehkä siinä touhussa myös into ylitti taloudenpitokyvyn. Kun bisnestähän se rock-bisneskin on.

1970-luvun loppupuolella suomalainen musiikkigenre muuttui Ykää ei-niin-kiinnostavaan suuntaan ja ensimmäisenä tuli esille rockabilly, jonka kotimaiseksi supertähdeksi nousi Teddy & The Tigers. Mistä tämä rockabillyaalto ja yleensäkin 1950-luvun fanittaminen tuli? Varmaankin siihen oli kaksi syytä. Toinen oli televisiossa ollut suosittu Onnen Päivät-sarja ja toinen Suosikin silloisen päätoimittajan Jyrki Hämäläisen hinku 1950-luvun rockiin jonka hän sitten lopultakin sai suosituksi Suomessa. Ainakin hetkeksi aikaa. Lienee niin, että Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa rockabilly on ollut hetken aikaa kaikkein suosituin musiikinlaji. Tässä siitä esimerkkiä eli yhtye Teddy And The Tigers ja kappale Dancing Shoes:



Näitä samanlaisia yhtyeitä tuli sitten paljon, niin kuin esimerkiksi Johnny & The Dodgers, Buddy Rider 'n' The Black Bisons sekä Buddy Basso ja Pantterit. Jaa niin, tuo viimeinen oli kyllä Sleepy Sleepersin vittuilua ilmiölle.

Tosin samaan aikaan tuli suomalaiseen musiikkiin eräs tekijä jonka merkityksen alkoi tajuta vasta 1980-luvulla jolloin siitä tuli legenda. Kyseessä oli tietysti Leevi And The Leavings:


Suurin piirtein samaan aikaan tuli suosituksi toinen musiikillinen ilmiö, joka ei ole niin pikku- kuin isoa Ykääkään koskaan erityisemmin miellyttänyt eli punk ja ennen kaikkea sitä seurannut ns. uusi aalto joka toi Suomeen musiikin muotoon naamioidun sertifikoidun nuorisovalituksen. Yhtä-äkkiä keksittiin nuoriso-ongelma joka korostui ennen kaikkea siinä ettei nuorisolla ollut kokoontumistiloja, ja niitten saamisesta tuli maailman tärkein ongelma vaikkei vaatijoilla oikein ollut mitään käsitystä siitä, että mitä niillä loppulaskussa sitten tehtäisiin. Mutta elämäntuskaa piti silti julistaa. Se oli niin pirun muodikasta. Aikanaan Ykä ajatteli, että voiko mitään musiikin lajia inhota niin paljon kuin tuota, mutta sitten paljon myöhemmin tuli tämä tiedostava rap, esmes Paleface, jolloin Ykäkin ymmärsi että aina voidaan entiset saavutukset ylittää.

Ykkösvalittaja silloin oli tietysti suursuosion saanut Pelle Miljoona, mutta säälin lukijan korvaa sen verran etten laita hänen tuotantoaan tähän. Laitetaan sen sijaan Eppu Normaalia, joka laskettiin silloin samaan uuden aallon genreen mutta tosiasiassahan eput olivat vain eppuja, jotka ottivat touhunsa mukavasti kieli poskessa. Pannaanpa esimerkiksi kappale Kuolleet Kakarat. Onhan meinaan selvää, että jos joku tekisi nykyisin tämänlaisen kappaleen, niin siitä seuraisi taivaan korkea joukkorääkyminen:


Samoin vuonna 1978 Kake Singers-yhtyeen esittämä kappale Me Halutaan Olla Neekereitä taitaisi jäädä nykyisin julkaisematta:


Mutta jaa… tässähän pääsikin se 1970-luku loppumaan, joten lienee aika lopettaa tämä juttu. Sitten 1980-luvullahan törmättiin ensimmäisen kerran oikein totaaliseen rock-hysteriaan. Senhän sai aikaan yhtye nimeltä Dingo. Silloin vuonna 1985 kun Dingo oli suosionsa huipulla oli Ykä puolestaan armeijassa. Ja jätkien kanssa siellä patterissa naureskeltiin sitä, että nuo Dingon jätkät ne ovat yhtä aikaa rock-muusikon taivaassa ja helvetissä. Olihan meinaan niin, että heillä oli keikoilla ympärillään tuhansia naaraspuolisia faneja jotka olisivat valmiita tekemään ihan mitä tahansa idoliensa eteen.

Ja joka ainoa niistä oli sakkolihaa.


Sunday, February 19, 2017

KOMITET GOSUDARSTVENNOI BEZOPASNOSTI

Niin kuin lukija varsin hyvin tietää, on maassamme yksi ongelma yli muiden ja sehän on luonnollisesti se hirvittävä vihapuhe joka muuttaa virrat vereksi, kuivattaa kaivot, tuo heinäsirkkaparvet ja tappaa joka perheestä esikoisen tai ainakin se ottaa niin viranomaisia, poliitikkoja ja mediaa päähän. Ilmiö on sinänsä mielenkiintoinen, sillä rintaan pistämistä ja vitutusta aiheuttaa sellainen asia jota ei vieläkään olla edes määritelty mutta sehän ei estä asiasta vaahtoamista. Kyse on vähän niin kuin ennen vanhaan oli demoneista. Kun niistä tarpeeksi puhui, niin niihin alettiin uskoa.

Tuore avautuminen asian tiimoilta oli Aamulehden kirjoitus, jossa haastatellaan poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaista ja otsikkokin on raflaava eli ”Vihaviestien määrä ja sisältö tolkutonta”. Omista viesteistään Kolehmainen toteaa:

- Jotkut niistä ovat sisällöltään niin järkyttäviä, ettei voi kuin ihmetellä, miten kukaan voi lähettää sellaista tekstiä toiselle.

Olisi vaan peräti hyvä, jos näistä viesteistä otettaisiin joskus vaikka kuvakaappaus ja laitettaisiin julki. Tai edes kerrottaisiin sisältö. Sitä kun ei koskaan tehdä. Sillä kun Kolehmainen jatkaa kertomista viestien sisällöistä, se pistää hieman ihmettelemään:

- Omaan postiin tulee nopeasti palautetta. Tavallista on, että minua syytetään sananvapauden kahlitsemisesta.

- Kun puhun vihaviestien tutkinnan tehostamisesta, välitön reaktio on kysymys, eikö poliisilla ole todellakaan tärkeämpää tekemistä.

Tässäkö se sitten oli? Tämäkö oli se järkyttävä sisältö? Poliisihan aivan oikeasti rajoittaa sananvapautta. Poliisi on jo aikaisemmin ilmoittanut, että:

Poliisihallitus esittää, että uusi ryhmä tekisi esitutkinnan kaikissa niissä tapauksissa, joissa tehdään rikosilmoitus internetissä tapahtuneesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Ryhmän vastuulla olisivat myös viharikoksiksi arvoitavat kunnianloukkaukset ja laittomat uhkaukset.

Eli asiallisenkin kritiikin esittämisestä voi joutua esitutkintamyllyyn jos vain joku (esmes innokas Rasmus-aktivisti) tekee tekstistä rikosilmoituksen. Tämä on sananvapauden kahlitsemista eikä sen arvostelu mitään vihapuhetta ole. Jolloin kysymys ”eikö poliisilla ole todellakaan tärkeämpää tekemistä” on hyvin perusteltu.

Kirjoitus jatkuu, ja esille otetaan sisäministeri Paula Risikon lausahdus:

- Vaikka väkivalta ei olisi vihapuheen levittäjän henkilökohtainen tarkoitus, vastakkainasettelun kasvattaminen johtaa helposti siihen.

Tuo lausehan on melko ovelasti asetettu. Jos joku kirjoittaja tuo julki aivan asiallisen faktan haittamaahanmuuton vaikutuksista, voidaan toki tulkita että faktan julkituominen aiheuttaa vastakkainasettelua. Jolloin taas kirjoittajaa voi pitää vastuullisena mahdollisesta väkivallasta. Jota tosin tapahtuu lähinnä haittamaahanmuuttajien taholta kantasuomalaisiin kohdistuvana mutta eipäs nyt taas kertaalleen takerruta yksityiskohtiin. Toisin sanoen totuuden kertominen voidaan tulkita rikolliseksi. Poliisiylijohtaja Kolehmainen jatkaa kirjoituksessa samalla linjalla todeten, että ”vihapuhe on ensimmäinen askel kohti fyysistä väkivaltaa”.

Eli jälleen kerran suomalaisen sanoma, tai sanomaksi väitetty sana on pahempi ja tuomittavampi asia kuin haittamaahanmuuttajan jo tekemä väkivallan teko. Joka väkivalta on onnistunut oikein hyvin ilman mitään vihapuhetta, jonka voi helposti huomata esmes MV-lehden hankkimasta listasta, jossa käsitellään Helsingin käräjäoikeuteen saapuneita rikoksia tammikuulta 2017. Listassa on erityyppisiä väkivaltarikoksia kaikkiaan 119 kappaletta joissa tekijänä on ulkomaalainen kaikkiaan 87:ssä tapauksessa. Nämä rikoksethan eivät ole ongelma, mutta kun kantaväestö puhuu niistä niin se on ongelma joka voi aikaansaada vastakkainasettelua. Toisin sanoen mistä tahansa faktoista puhuminen voidaan tulkita vihapuheeksi.

Tuontitavarana hankitun väkivallan kynnys on ylitetty oikein mainiosti ilman vihapuhettakin, mutta tämä ei ole Kolehmaiselle ongelma. Varsinainen pommi tulee sitten kirjoituksen lopussa:

Valoa tilanteeseen tuo edes vähän poliisin vuodenvaihteessa saama vahvistus vihapuheen vastaiseen työhön.

Poliisi sai hallituksen esityksestä 8,5 miljoonan euron lisärahoituksen.

- Poliisista uhkasi jäädä työttömäksi 200 määräaikaista poliisia, ja nyt nämä 200 saatiin lisärahoituksen turvin palkattua vihapuheen tutkimus- ja torjuntatyöhön, Kolehmainen kertoo.

Ensinnäkin hotellin respassa ihmetellään, miksi tästä ei olla uutisoitu enempää. Mutta oletettavasti Kolehmainen tietää, mitä hänen puljussaan tapahtuu. Eli viidenkymmenen poliittisen poliisin lisäksi hankitaan kaksisataa lisää. Kerrataanpa vielä, mitä tuossa oikein luki:

- 200 poliisia on jäämässä työttömäksi.

- Tarvitaan 8,5 miljoonaa euroa, että he voivat jatkaa työtään.

- Hallitus hankki sen 8,5 miljoonaa euroa.

- Asia olisi kunnossa, mutta jostain syystä poliisit eivät voikaan palata omaan työhönsä vaikka siihen olisi rahoituskin, vaan he joutuvat jatkossa kyttäämään tavallisten kansalaisten mielipiteitä netissä.

- Koska se 8,5 miljoonaa löytyi, tähän ei olisi ollut tarvetta, vaan poliisit olisivat voineet jatkaa normaalia poliisin työtään. Valtio ei tätä halunnut, vaan määräsi nämä poliisit tšekisteiksi.

Jos tämä pitää paikkansa, niin Suomi on todellakin ottanut ensimmäisen askeleen kohti ikiomaa Valtion Turvallisuuskomiteaansa.


Niin muuten, tuo Kolehmainen totesi vielä kirjoituksessa että ”Vihaviestiä kirjoittavan kannattaa miettiä, mitä laukoo, ennen kuin panee tekstinsä eteenpäin. Voi pohtia esimerkiksi sitä, miltä tuntuisi, jos itselle tulisi yhtä törkeää postia.”

Jaa miltäkö tuntuu? Anskumä muistelen. Minä olen  saanut sitä vihapalautetta aikas vähäsen, mutta toissa kesänä semmosta sentään vähän tuli:

”Oletkos sä äijänkäppyrä ikinä tehny päivääkään oikeita töitä? Siis tarkotan oikeita töitä, mitä ei ole se että sä olet kulli pystyssä hakannut köyhien kakaroita jossakin kasvatuslaitoksessa.

tv. työmies”

Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ei tuosta elämä pilalle mennyt. Itse asiassa tuo hymyilytti. Kun tuli mielikuva tyypistä joka kahden aikaan yöllä sopivassa laitamyötäsessä tuumii, että nytpä pistän parastani ja kerralla rasistilta jauhot suuhun. Ja jotenkin tuli mielikuva, että kyseinen työmies taisi majailla yhteiskuntatieteitten laitoksella. Vaan luulen kyllä, että ei niin Kolehmainen kuin Risikkokaan tällaisia viestejä tarkoittaneet. Kyllä heidän näkökulmastaan vihapuhetta ovat perustellut kysymykset. Joihin he eivät uskalla vastata.

Friday, February 17, 2017

LYHYT NÄKÖTARKASTUS 170217


Eli nyt Hotelli Yrjöperskeleskin siirtyi kapitalistisen saatanan mainosmieheksi. Asiantilaan löytyy tosin lieventäviä perusteita, ja ne löytyvät tästä Emma Karin alaleuanväpätysvideosta. Kysymys: mitä videosta puuttuu?

Kiitokset aikaisempaan kirjoitukseen kommentoineelle Anolle vinkistä.

Thursday, February 16, 2017

XXV YMMÄRRYSHARJOITUS

Blogikollegani Professorin postauksesta bongasin uutisen, että Somalia sai uuden presidentin ja vanha luopui vallastaan suosiolla mikä tietysti on Afrikassa koko lailla harvinaista herkkua mutta joka tapauksessa erittäin positiivinen ilmiö. Tämä tietysti nostaa toivoa siitä että Somalia alkaa pikkuhiljaa lopullisesti rauhoittua ja maailmalle lähteneet somalit voisivat palata kotimaahansa rakentamaan maahansa ennen näkemättömän kukoistuksen. Meillä Voiman Pimeällä Puolella kun ei asiakseen haluta hankaluuksia millekään kansakunnalle. Olisi oikein kiva, jos ne pärjäilisivät. Nimenomaan siellä kotikunnaillaan, omilla voimillaan ja omalla osaamisellaan.

Mutta kyyninen puoleni nostaa heti esille kysymyksiä, joita mietin ymmärrysharjoituksessani. Oletan, tai ainakin toivon että uusi presidentti Mohamed Abdullahi on järkevä ja asiallinen mies, joka haluaa toimia kaikin voimin maan nimeltä Somalia hyvinvoinnin eteen. Oletan myös, että hän ymmärtää tietyt faktat ja realiteetit ja sen myötä hakee wikipediasta esille aiheen ”somalit” ja huomaa tiettyjä asioita. Erityisesti sen, että somaleja on 15 – 17 miljoonaa ja niistä vain 8,5 miljoonaa asuu Somaliassa. Hän tekee nopeasti johtopäätöksen että ulkosomaleitten edes puolittainen massapaluumuutto takaisin Somaliaan olisi maalle lähinnä katastrofi tietäen lähinnä valtavan määrän lisää ruokittavia suita muutenkin yhdelle maailman köyhimmistä maista.

Lisäksi hän on hyvin tietoinen siitä, että ulkomailla asuvat somalit lähettävät Somaliaan vuosittain noin 1,1 miljardia euroa. Summan, joka on 25 – 45 prosenttia maan kansantuotteesta. Tämän avun loppuminen olisi toinen katastrofi. Huomattava / pääosa tästä rahasta on vielä alun perin peräisin länsimaisten veronmaksajien lompakoista joten tuore presidentti – piti hän asiantilasta eli ei – joutuu toteamaan että Somalian suurin ja tuottoisin vientituote ovat länsimaihin suunnistaneet turvapaikanhakijat, jotka ovat myös uusiutuva ja kasvava luonnonvara. Mikäli hän ajattelee maansa etua, niin nämä kyseiset turvapaikanhakijat ovat Somalian kannalta juuri siellä missä niitten kuuluukin olla eikä heitä missään nimessä kannata alkaa haalaamaan takaisin. Sen sijaan heidän määräänsä kannattaisi lisätä.

Oletan, että kyseinen presidentti – joka on myös Yhdysvaltain kansalainen – on varsin hyvin perillä hänen kansansa edustajien osaamisen tasosta maailmalla. Erityisesti niissä länsimaissa joissa on sekä korkea verotus että korkea sosiaaliturva. Hän saattaa tarkastella vaikkapa Suomessa asuvia somaleja ja huomata, minkälaisiin ammatteihin täällä työllistyneet somalit ovat päätyneet. Ja hän huomaa, että kyseessä ovat nimenomaan julkiselle sektorille työllistyneet tai tarkemmin sanottuna kantaväestön kustantamana työllistetyt henkilöt. Lähinnä somalin kielen tulkit ja erilaiset erityistyöntekijät joille ei olisi ollut koskaan mitään tarvetta elleivät somalit olisi saapuneet Suomeen. Henkilöt, jotka ovat työllistetty verorahoilla jotta voitaisiin pitää yllä illuusiota kyseisen kansanryhmän tarpeellisuudesta. Eli täydellistä hukkapätkää Suomelle. Vielä vähemmän heidän tämän kaltaiselle osaamiselleen olisi käyttöä Somaliassa.

Tuore presidentti joutuisi tekemään johtopäätöksen, että Suomessa asuvat somalit ovat jo kolmannessa sukupolvessa tulonsiirtojen varassa elävää väkeä joita voi pitää paikallisen ns. suvaitsevais-tiedostavan kantaväestönosan kävelevinä solidaarisuuspokaaleina joitten tärkein tehtävä on herättää tiedostavaa hyvää mieltä pelkällä olemassaolollaan ja samalla työllistää – luonnollisesti suomalaisten veronmaksajien kustannuksella – huomattavan määrän ihmisiä jotka kuuluvat ns. maahanmuuttoteolliseen kompleksiin. Kompleksiin, joka on Suomelle kallis, tarpeeton ja haitallinen. Yhtälö, joka on jälleenrakennustaan aloittavalle Somalialle varmasti aivan käsittämätön. Ei niin köyhällä maalla ole varaa mihinkään tuollaiseen.

Varmaankin tuore presidentti, joka ajattelee nimenomaan oman maansa hyvinvointia tuumii noista kyseisistä suomalaisista että oliko noissa jotain perustavaa laatua olevaa vikaa jo syntyessään, vai onko Suomessa jonkunlainen hyödyllisen idiootin koulutusjärjestelmä jota Somaliassa ei tunneta? Ja miksi se on olemassa? Eihän se palvele tuota Suomea ollenkaan? Mutta se omituinen asiantila ei estä tuoretta presidenttiä käyttämästä kyseistä tyhmyyden tilaa hyväkseen. Eihän hänellä oikeastaan ole edes mahdollisuuksia muuhun.

Jolloin älykkäänä miehenä kyseinen presidentti joutuu tekemään  sen johtopäätöksen että ainoa asia jolla nämä somalit pystyvät auttamaan Somaliaa on se, että he pysyvät Suomessa. Ehkä matalan verotuksen ja matalan sosiaaliturvan Yhdysvalloista olisi tarjolla enemmän Somaliaa ammatillisessa osaamisessa hyödyttävää somaliväestöä. Varmaahan sekään ei ole.

Mitä tämä tarkoittaa meille suomalaisille? Sitä, että somalit ovat täällä ja pysyvät täällä ellei heitä joskus jollain lainmuutoksella aikanaan pakolla siirretä takaisin. Se tietää myös sitä, että heidän määränsä tulee jatkuvasti lisääntymään sekä suomalaisia suuremman syntyvyyden vuoksi että myös siksi, ettei kehitysmaalaisen maahanmuuton kyseenalaistamatonta itseisarvoa saa maassamme asettaa edes kyseenalaiseksi ellei halua ottaa riskiä niin poliisin kuin oikeuslaitoksen vihapuhemyllystä ja sen seuraamuksista.

Siksi mietin vielä sitä, minkälaisia kysymyksiä vuonna 2010 syntyneet tytöt ja pojat tulevat esittämään aikanaan aikuisuuteen astuttuaan edelliselle sukupolvelle ja erityisesti sen poliitikoille, korkeille virkamiehille, tuomareille ja median edustajille. Näitä kysymyksiä varmaankin olisivat esim. seuraavat:

- Te siis ymmärsitte viimeistään vuosituhannen vaihteessa, että teillä on käsissänne alati kasvava vähemmistö, jota Suomen talous ei tarvitse, joka on pelkkä rasite kantaväestölle ja te ymmärsitte, että sen rasitteen määrä tulee eksponentiaalisesti kasvamaan? Huomattuanne tämän, te vain haalasitte maahan sitä vähemmistöä lisää? Ja jaoitte heille Suomen kansalaisuuksia kuin HKL:n bussikortteja?

- Te ymmärsitte myös, että kyseiset vähemmistöt – Suomen kansalaisuudesta huolimatta – eivät integroidu suomalaiseen yhteiskuntaan niin kuin esimerkiksi aikanaan juutalaiset ja tataarit puolestaan tekivät, koska niillä ei ole pienintäkään halua integroitua, niitten ei tarvitse integroitua sillä niitten elatus on joka tapauksessa kantaväestön puolesta turvattu ja kaiken lisäksi uskonnon tasolle nostamanne monikultturismiaatteen vuoksi te itsekään ette nähneet mitään tarvetta siihen, että ne integroituisivat. Tehän julistitte, että monikulttuurisuus on rikkaus. Päinvastoin, te vaaditte, että tavalliset suomalaiset integroituvat johonkin itselleen vieraaseen, kalliiseen, haitalliseen, vaaralliseen ja vastenmieliseen. Joka käy tavallisten kansalaisten kustannuksella lomailemassa maassa, jonka olosuhteitten takia he ovat saaneet turvapaikan ja kansalaisuuden. Suomen passin, joka ei merkitse heille muuta kuin erinomaisen tavan päästä rajamuodollisuuksista läpi.

- Te ymmärsitte myös, että nämä kyseiset väestöryhmät tekivät parikymmentä kertaa enemmän väkivalta- ja seksuaalirikoksia kuin suomalaiset. Ja kuinka te vastasitte näihin rikoksiin? Te aloitte jahtaamaan suomalaisia, jotka kyseenalaistivat vallitsevan tilan.

Niinpä varmaankin ne vuonna 2010 syntyneet suomalaiset voivat myös kysyä:

- Jos edellinen sukupolvi on tehnyt korvaamattoman virheen, niin onko seuraavien sukupolvien pakko elää sen mukaan? Ennen kaikkea jos se edellinen sukupolvi on tehnyt sen virheen tietoisesti ja piittaamatta seurauksista jotka se virhe aiheuttaa tuleville sukupolville? Lukitsiko edellinen sukupolvi lait ja asetukset ja kuvitteli, että seuraava noudattaa niitä? Eikö se seuraava sukupolvi ole oikeutettu tekemään omat ratkaisunsa? Ajatellen vain Suomen hyvinvointia?

Voi olla, että se seuraava sukupolvi ei enää välttämättä kaippa  konekivääris ja Lahtist. Sillä se on jossain vaiheessa ne jo löytänyt. Ja ne löydettyään se kaippa syyllist. Omalta osaltaan mädäntyneen sukupolven edustajana luovutan tuomiovallan sille mielelläni.


Suomalainen poliittinen eliitti, media, oikeuslaitos eikä virkakoneisto ei jaksa miettiä sitä, mitä se seuraava sukupolvi heidän toimistaan ajattelee. Se miettii omiaan, jota se miettii omassa kuplassaan jolla ei varsinaisen reaalimaailman kanssa ole tekemistä. Esimerkkinä Helsingin poliisin ylikomisario Jari Taponen, joka oikeasti pitää mahdollisena sitä, että nuori Suomessa asuva muslimi liittyy ISIS-järjestöön, kun hänen muslimi-isänsä ei ostanut hänelle mopoa. Minkä mopon taas olisi kustantanut tavallinen suomalainen nettoveronmaksaja. Alan kärsiä alkavasta dementiasta, mutta esitän taas kertaalleen sen kysymyksen, että kuinka moni nuori suomalainen pottunokka on ryhtynyt terroristiksi sen vuoksi ettei ole saanut mopoa tai alkanut hakata ihmisiä kun on joutunut pelaamaan vanhan mallisella pleikkarilla?

Monday, February 13, 2017

VAIETUT KYLÄT OSA II

jatkoa osasta yksi


Kuinka kuvata sitä, mitä ei ollut koskaan nähnyt ja jonka olemassaolosta ei ollut tiennyt? Jostain, joka oltiin kerrottu vasta ohikiitävä hetki sitten erään vanhan miehen toimesta? Jostain, jota oli katsonut aikaa sitten kielletystä kartasta mutta ei silti vieläkään ollut varma? Ja vaikka ei ollut varma, niin oli silti lähtenyt tälle matkalle, vaikka tiesi sen laittomaksi? Ja kun se joku oli nyt siinä silmien edessä? Kertoen pelkällä olemassaolollaan sen, kuinka paljon heille oltiin valehdeltu? Ja miksi oltiin valehdeltu? Miksi tämä oikeastaan piti kieltää?

Sitä miettivät Jakke ja Patrik kun he olivat ajaneet moottoripyörillään Jätkimänjoen sillan yli, nousseet sen jälkeiselle mäelle ja katselleet edessään olevaa näkymää. Mitäs siinä nyt näkyikään? Niin, tuolla oli kauppa. Ennen kauppaa oli muutama suurikokoinen omakotitalo. Tai no, erillisasumisyksikkö. Mutta niitä oli vaikea kutsua muiksi kuin omakotitaloiksi. Niitä oli paljon. Vähintään sata neliötä kooltaan. Ei sellaisia ollut suurasutuskeskuksissa kuin äärimmäisellä puolue-eliitillä.

Ja tuolla näytti olevan koulu. Varsin suuri. Siinä oli varmasti ollut sekä ylä- että ala-aste. Tuo tuossa oli apteekki. Siinä samassa rakennuksessa oli myös kyltti ”Notaari Penttinen” sekä toinen kyltti ”Fysioterapia Häyrinen”. Yksityisyrittäjiä. Sellainenhan oltiin kielletty kauan ennen kuin he olivat syntyneetkään. Kauempana tien vieressä oli lisää omakotitaloja. Rakennukset olivat olleet epäilemättä hylättyinä melkein kuusikymmentä vuotta mutta ne näyttivät vielä olevan pystyssä eivätkä edes kovin ränsistyneitä. Ne oltiin näköjään joskus rakennettu hyvin. Olihan tuolla myös kirkko. Risteineen kaikkineen. Liittovaltiossahan ei ollut enää kirkkoja. Näytti siltä, että kirkko oltiin rakennettu jo viime vuosituhannen puolella. Kaunis rakennus sinänsä. Ja näytti olevan vielä sekin pystyssä.

- Mitäs tehdään?

- Jos vaikka ajettais tuohon kaupan pihalle, käydään siellä ensiksi ja sitten päätetään jatkosta.


Jakke ja Patrik ajoivat kaupan pihaan. Kaupassa oli kyltti ”Kyläkauppa Tarmo”. Liekö ollut joku muinainen kauppaketju vai olisiko ollut kauppiaan oma etunimi? Sitä tuskin kukaan heille koskaan kertoisi. He pysäyttivät pyöränsä kaupan eteen ja kokeilivat ovea. Se ei ollut lukossa. Kauppa oli oikeastaan varsin suuri. Varmaankin parisataa neliötä. Se oli tietysti tyhjä ja homeenhaju pisti nenään. Hyllyt ja altaat olivat tyhjiä, mutta nimilaput niissä oli tallella. Muistona siitä, mitä kaupassa oli joskus ollut tarjolla. Miehet kiersivät hyllykköjä ja tavasivat, mitä tuotteita oli ollut myynnissä:

- Kato nyt tuota juustojenkin määrää. Eihän eliittialueen korporaatiokaupassakaan ole noin paljon. Ja makkaroita. Lenkkiä, grillimakkaraa vaikka minkälaista… perinteinen… juusto… savupekoni… hiillos… chorizo… chili… valkosipulisinihomejuusto… grillibalkan… feta-mustapippuri… ja tuo leikkelepuoli… ylikypsä saunapalvikinkku… metvursti… venäläinen metvursti… voileipäkinkku… kalkkunaleike… lauantai… gotler… balkan… broilerileike… härän kylmäsavupaisti… pippurinen naudanpaisti… serranokinkku…

- Proleilla on omassa korporaatiokaupassaan vaan jauhoista perusmakkaraa. Silloin kun sattuu olemaan. Ja katos noita liha-altaita. Sika-nautajauhelihaa… naudanjauhelihaa… possupaistia… naudanpaistia… lampaanpaistia… sisäfilettä… ulkofilettä… kassleria… soppalihoja… pekonia… ja tää on siis ollut vaan pieni kylä syrjässä. Opettaja sanoi, että isommissa paikoissa tarjonta on ollut suurempikin. Enkä minä häntä epäile. Täällä on ollut ihmisillä kyllä ihan oikeasti syömistä. Vaikka ihan tavallisia proleja nämä ovat kai olleet. Tiedät kyllä mitä kuutioissa on tarjolla. Hävettää vähän, eikä ihan vähänkään, ettei ole itse koskaan joutunut kärsimään puutetta.

- Tuohon kassalle on jäänyt sanomalehtiä. Mikä tuo… Ilta-Sanomat. Tää on vuodelta 2032. Ja lööppiotsikkona näyttää olevan, että ”Sähkönjakelu haja-asutusalueille loppuu huomenna”. Se on ollut sitten lopun alkua tällekin kylälle.

- Miks tää piti hävittää? Ja pakottaa ihmiset kanahäkkeihin?

- En minä vaan ymmärrä. Täytynee tiedustella opettajalta sitten myöhemmin. Minä luulen, että se ei ole vielä kertonut kaikkea. Halusi, että me nähdään tää ensin omilla silmillä. Kyllä minä siihen mieheen luotan, mutta pakko tunnustaa, että en ollut ihan satasen vakuuttunut ennen kuin me noustiin tohon mäelle. Vaan katsos tuota karttaa. Tästä jos ajetaan parisataa metriä eteenpäin, niin sinä kääntyy tie pohjoiseen. Ja siinä alkaa melko iso asutusalue. Mennäänkö katsomaan sitä?

- Mennään. Tullaan sitten takaisin ja käydään tuossa koulussa samalla.

Nuoret miehet astuivat kaupasta ulos, polkaisivat moottoripyöränsä käyntiin ja ajoivat eteenpäin. Päätieltä sivuun kääntyvä tie oli myös asvaltoitu, joten se oli vielä hyvinkin ajokelpoinen. Alueella oli kuusi rivitaloa ja toistakymmentä omakotitaloa. Puolet kaksikerroksisia puutaloja ja puolet tiilisiä omakotitaloja. Lisäksi siellä näytti olevan kaksi liikerakennusta.

- Sähkö-Seppo… ystävällistä ja osaavaa sähköpalvelua… yksityinen sähköfirma… eihän nykyisin ole kuin Korporat-El… ja mikäs toi peltihalli on tuossa… käydääs katsomassa…

Peltihallin ovella oli kyltti: Maansiirto-Kuronen ky.

- Meinaaks toi ky sitä että täälläkin on ollut korporaatioyhtiöitä? Sitähän se lyhenne tarkoittaa.

- Ei taida meinata… ootas, minä katson tuosta opettajan antamasta vihkosta… joo… ”Jos törmäätte lyhenteeseen ky niin se ei tarkoita korporaatioyhtiötä vaan kommandiittiyhtiötä joka oli varsin yleinen pienyrittämisen muoto aikanaan. Pienyritykset työllistivät aikanaan huomattavan osan suomalaisista. Ne olivat yleensä yhtiöitä joissa oli omistaja ja muutama heppu sitten töissä. Ne olivat tärkeitä ja välttämättömiä osia yhteiskunnassa”. Ja hitto vie, kuunteles vielä: ”Ennen Todellisen Demokratian voimaantuloa pienet ja keskisuuret yritykset työllistivät 65 prosenttia yksityisen sektorin työvoimasta ja niitten osuus BKT:sta oli runsaat 40 prosenttia.”

- Jaa… ja sehän meinaa muuten sitä että ei nää alueet mitään valtionelättejä ole olleet. Alkaa tuntua vähän siltä ettei olis ollut päinvastoin. Kun nythän ei ole muuta kuin valtiohallinto ja korporaatioyhtiöt jotka ovat oikeastaan yksi ja sama asia ja mietipäs noita kaupan hyllyjä verrattuna niihin prolekauppojen valikoimiin. Tässä maassa on nykyisin viidellä prosentilla ihmisistä sama valikoima. Vaan käydäänkö tuolla hallissa sisällä? Ovi näyttää olevan auki.

- Käydään vaan.

Miehet aukaisivat hallin oven ja ihmettelivät. Hallissa oli katepillari, kaksi traktoria ja vielä moto. Ja lisäksi sorvi ja hitsausvälineitä. Pihalla oli vielä kaksi kaksi kuorma-autoa.

- On täällä kyllä töitä tehty. Ja kaikki vermeet on jääneet tänne. Ei ole edes valtio vienyt. Liekö ollut sitten tarkoitus vaan saada paikka tyhjäksi mahdollisimman äkkiä?

- Joo… täältäkin on vissiin lähdetty vasta sitten kun valtio on katkaissut virrat. Vaan käydäänkö noissa rivareissa?

- Käydään.


Miehet ajoivat rivitaloille ja katsoivat ensin ympäristöä.

- Umpeenkasvanutta tää vähän on, mutta näkee, että joka asunnossa on ollut oma hoidettu piha. Ja ihan siistiksi laitettu. Ihmiset ovat selvästi tykänneet asua täällä.

- Ja katsos noita. Tänne on jäänyt henkilöautoja. Mitä nää oikein ovat… Wolkswagen Golf… Skoda Octavia… Ford Focus… Renault Clio… aika outoja… mutta hemmetin hyvän näköisiä… kun eihän nykyisin ole kuin niitä PSA:n autoja ja näähän on niitten rinnalla kuin autoja tulevaisuudesta. Tai niin no ne puolueen harvat kerskakärryt ovat tuon näköisiä. Liittovaltiohan satsaa vaan julkiseen liikenteeseen ja isoon kalustoon. Mutta miksikähän nuo on jätetty tänne? Näähän on tähän päivään nähden luksusta.

- Odotas… opettaja taisi kirjoittaa siitäkin… joo… ”Kun alueen pakkotyhjennys tapahtui, ihmiset saivat ottaa mukaansa vain tietyn määrän tavaraa, käytännössä kolme matkalaukullista. Valtio järjesti linja-autokuljetukset Radanvarsikaupunkiin. Omalla autolla sai muuttaa, mutta sen jälkeen auto tuli luovuttaa viranomaisille, sillä yksityisautoilu oltiin tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta kielletty ekologisesti kestämättömänä. Suurin osa jätti autonsa tänne ja piti huolen, ettei valtiokaan sillä tehnyt mitään.” Taidan arvata… katotaan saiskos noista parista konepellit auki…

- Joo, näistähän on moottori pistetty tuhannen paskan päreiksi. Ja kun kattoo tuonne kauemmalle parkkipaikalle, niin siellähän on useampi palanut auton raato. Enkä muuten ihmettele. Ihme, ettei ne ihmiset ole muutenkin panneet hanttiin. Kun niiltähän on kerralla ryöstetty koko elämä ja tarjottu tilalle läjä suomeksi sanottuna pelkkää paskaa.

- Kai se on niin, että kun on katkaistu sekä sähkö että vesi, niin taisteluhalu siinä kummasti vähenee. Kun onhan näillä ollut lapsiakin täällä. Onhan niitäkin täytynyt ajatella. Pitää kysellä opettajalta siitäkin. Vaan käydäänkö muutamassa kämpässä sisällä?

- Sitä vartenhan tänne on tultu.

Jakke ja Patrik kävivät asuntoja läpi. Patrik totesi:

- Pieninkin asunto oli jotain ehkä kolkytviis neliötä. Ja näytti siltä että siinä oli asunut yksi ainoa ihminen. Siis yksi ainoa tuon kokoisessa asunnossa. Ja täysi keittiö oli joka ristuksen asunnossa. Nelipisteinen liesi uunilla. Erillinen wc. Ja suihku. Monessa oli saunakin. Eihän hitto vie meilläkään ole kuin kerrostalon sauna missä meillä on vuoro kaksi kertaa viikossa.

Jakke vastasi:

- Joo… meillähän se sauna on kotonakin, mutta mehän ollaankin äitimme kanssa ylintä nomenklaturaa. Mikä tilanne alkaa pikku hiljaa hävettää. Mutta on täällä piru vie jotain tehty oikein. Ei tää tosiaankaan millään sosiaalirahalla olis pystyssä pysynyt. Ei valtio ole koskaan niin rikas voinut olla. Ja joka kämpässä oli vielä pyykkikone. Melkein kaikissa tiskikonekin. Kaikki jääneet tänne. Niin kuin huonekalutkin. Niin no, milläs niitä sinne kuutioihin olis saanut mahtumaankaan? Mutta jos nää ei olis kylmässä ja kosteassa päässeet homehtumaan niin tässä olis valmiit kalustetut luksuskodit ihmisille muuttaa asumaan. Vaan oliskos aika lähteä käymään siellä koululla?

Toverukset kävelivät takaisin moottoripyörilleen ja alkoivat viritellä kypäriä päähän. Patrik laittoi sen kuitenkin takaisin satulalle ja kääntyi vielä rivareita kohti:

- Ajattele… tässäkin on asunut useita kymmeniä perheitä… ja eläneet varmasti ihan hyvää elämää. Pistää miettimään, että mikä se meidän systeemimme oikein lopultakaan on? Se Todellinen Demokratia. Eihän me olla oikeastaan nähty siitä kuin se eliitin puoli. Vaan nyt sen ruma pärstä alkaa tulla näkyville. Ei näiltä ihmisiltä olla mielipidettä kysytty. Pakolla ne on siirretty. Niihin sardiinipurkkeihin. Ja kaikki omaisuus on jätetty tänne. Oikeastaan koko elämä. Jätetty valtion valvoman tyhjän päälle. Pistää vähän miettimään omiakin vanhempia… keitä ne oikein lopultakaan ovat… pakkovallan edustajia, perkele…

Patrikin isä toimi tarkastajana sensuurivirastossa ja hänen äitinsä puolestaan keskitason esihyvepuhujana yleisessä hyve- ja suvaintovirastossa joka oli toiminut aikanaan evankelis-luterilaisena kirkkona ja muuttunut nykyiseen muotoonsa kun Todellinen Demokratia oli astunut voimaan. Jakke lohdutteli:

- Ovathan ne sentään siviilissä ihan leppoisia ihmisiä. Kai ne osaa sitten ottaa työn työnä. Oma äitini on taas asialleen omistautunut kokovartalovittu 24/7. En tiedä onko siinä ura muokannut ihmisen vaiko ihminen uran, mutta siinä on sellainen nainen jota kukaan ei halua viittä metriä lähemmäs itseään. Täytynee vissiin kiittää tuuria että olen tainnut saada kaikki luonteenpiirteeni isältäni jota en ole koskaan nähnyt ja jota en tule koskaan tuntemaan. Äidille riitti saada pipetillinen sopivaa kirnupiimää jonka hän ruuttasi itseensä. Enhän minä ole ollut koskaan hänelle muu kuin pätemisen väline. Olen kuullut, että nykyisin vielä kaupunkitasoa korkeammalla taholla olevista naispuoleisista puoluejohtajista jotkut ovat jättäneet sen ruuttavaiheenkin väliin ja teetättäneet kloonin itsestään. Mutta niin kuin sanoit, niin Todellisen Demokratian naamio on kyllä meidän näkövinkkelistä pudonnut eikä paljastunut pärstä paljon silmää miellytä.

Jakke ja Patrik laittoivat kypärät päähänsä, polkaisivat moottoripyörät käyntiin ja läksivät ajamaan kohti koulurakennusta. Pihalla olevassa koivussa istunut korppi ihmetteli näkemäänsä. Se oli ihmetellyt paikalle tullutta kahta savuavaa ja pärisevää otusta jollaisia se ei ollut nähnyt koko korpin elämänsä aikana. Vielä suuremmin sitä ihmetytti kun otukset olivat jakaantuneet kahdesta neljäksi ja alkaneet kulkea alueella pitäen omituista pulinaa. Alkuun se oli lentänyt kauemmas karkuun mutta uskaltautunut sitten lähipuuhun ja tarkkaillut, kun otukset olivat näyttäneet kumminkin vaarattomilta. Sitten ne  otukset olivat taas yhdistyneet paikalleen jääneisiin otuksiin ja kadonneet paikalta päristen ja savuten. Korppi katseli paikalle leijailemaan jäänyttä savua pääkallellaan ja tuumi korpin aivoissaan että eletäänköhän tässä jonkunlaisia lopun aikoja kun tommosiakin alkaa näkymään. Jos noita tulee enemmän, niin täytyy varmaan muuttaa jonnekin syrjemmälle.

Toverukset eivät olleet korppia huomanneet sillä heillä oli toinen suunta. Koulun pihalla he riisuivat jälleen kypäränsä ja arvioivat koulun kuntoa. Sekin oli ollut pitkään huoltamatta ja lämmittämättä ja kärsinyt varmasti jo vaurioita. Uskaltaisiko tuohon kaksikerroksiseen rakennukseen mennä. Uteliaisuus voitti.


- On toi kumminkin ihan tukevan näköinen kivitalo. Katotaan ovelta ensin ja mietitään sitten.

Rakennus vaikutti turvalliselta joskin selvä homeenhaju kertoi, että aika ja huoltamattomuus oli tehnyt tehtävänsä.

- Tässä on kumminkin ollut sekä ala- että yläaste silloin aikanaan. Iso kouluhan tämä on. Saman kokoinen kuin mitä oli se meidän erityiskoulumme siellä kotona.

- Luokista on näköjään viety pulpetteja lukuunottamatta suurin osa tavaroista pois. Mutta onhan tuossa seinillä näköjään valokuvia.

Valokuvissa näkyi nykyaikaisen oloisilla laitteilla varustettu koululuokka jossa oli hymyileviä oppilaita.

- Mitähän nuo olisivat iältään? Olisko kahdentoista ehkä?

- Jotain sinnepäin. Mutta kun kattelee noita kuvia, niin eihän tään luokan varustustaso jää yhtään jälkeen eliittialueen koulun nykyisestä vastaavasta. Vaikka tää sijaitseekin jossain hornanperseen peräloosterissa. Pistää sekin taas vähän miettimään. Mutta hei… tossa lapussa näkyy ruokalista. Katotaas. Tää on vuodelta 2031:

Maanantai:

Sinappinen porsaskastike, keitetyt perunat.

Tiistai:

Kalapuikot, perunamuusi.

Keskiviikko:

Kalakeitto, ohrasuurimopuuro.

Torstai:

Jauhelihalasagne.

Perjantai:

Makkarakastike, keitetyt perunat.

Kaikilla aterioilla tarjotaan ruokajuoma, leipä, levite, salaatti tai raaste.

- Opettajahan kehotti katsomaan jos joku tämmönen löytyisi ja vertaamaan siihen viimeisimpään kuutioruokalan lounaslistaan. Ootas… joo, tossa…

Maanantai:

Härkäpapusoijapuuro.

Tiistai:

Keitetyt perunat ja ruskea kastike.

Keskiviikko:

Makkarakeitto.

Torstai:

Vihanneskeitto.

Perjantai:

Soijapuuro.

Lauantai:

Soijamakkaraperunapata.

Sunnuntai:

Jauhelihakastike, nyhtökaura.

Jokaisella aterialla tarjotaan leipä. Ti, Pe ja Su myös levite. Jokaisella aterialla tarjotaan ruokajuomaksi vesi paitsi Pe ja Su myös maito.

Vain Todellinen Demokratia takaa hyvinvointimme

- Niin… opettaja oli itsekin ollut joskus tässä koulussa. Hän tiesi… siksi hän antoi tuon ruokalistan mukaan. Oikeastaan se kertoo enemmän kuin muu. Otetaan nuo valokuvat mukaan, viedään hänelle muistoksi. Alkaa olla aika etsiä yöpaikkaa.

- Tuossa koululle ajaessa mentiin semmosen pienemmän puurakennuksen ohi. Semmosen punaisen. Mikä se oli se maali… minä olen joskus lukenut… joo, punamulta. Mulla on jotenkin semmonen käsitys, että tommoset vanhat puutalot on sillai harvempia… saattaa kestää kosteuden paremmin… ei haise home meinaan…

He ajoivat talon pihaan ja siellä odotti uusi yllätys.


- Hei… siis tää… siis täähän on PSA Mogherini… ei helvetti… eihän näitä ole Radanvarsikaupungissakaan kuin kaksi kappaletta… puolueen edustuskäyttöön… ja tämänhän täytyy olla vanha kuin taivas… varmaan seitkyt vuotta… täytyy olla… kun se täällä kerran on…

Oli kieltämättä yllättävää löytää erään punamullalla maalatun reunansyrjäläisen mökin pihalta Euroopan Liittovaltion korskein edustusauto jonka malli oltiin nimetty Todellisen Demokratian voimaantultua ensimmäisenä Liittovaltion pääfemidentiksi siunatun, voidellun ja suudellun Federica Mogherinin mukaan. Tosin auton keulamerkki oli erilainen. Patrik nykäisi oven auki:

- Tää on tehty yhtälailla ajokelvottomaksi kuin muutkin, mutta täällä hanskalokerossa näyttää olevan rekisteriote. Katotaas… tään mukaan tää ei ole PSA Mogherini vaan joku Mercedes Benz, C-malli. Vuosimallia 2013. Ja omistaja olis tään mukaan ollut Unto Haroverk… tuossa näyttää myös olevan sen hepun käyntikortti… Haroverk Oy… tietoteknistä suunnittelua, ohjelmointia, asennusta ja korjausta.

Eli kyseinen Liittovaltion kerskakärry olikin siis kopio jostain lähes sata vuotta vanhasta autosta jonka joku tavallinen jantteri oli ostanut, todennäköisesti vielä käytettynä. Toverusten mielessä vahvistui entistä enemmän se ajatus, että Todellisen Demokratian mukanaan tuoma edistys ja kehitys taisikin olla pääosin taantumista ja heikkenemistä.

- Tää reissu tuo aina vain uusia ylläreitä. Vaan katotaanko tuo kämppä. Uskoisin, ettei se kyseinen Unto Haroverk enää asustele tässä.

He astuivat rappusille ja aukaisivat oven. Homeen hajua ei tuntunut.

- Täälläkin on kaikki kalusteet jääneet paikalleen. Ja tuossa on vanha puuliesi. Näinköhän tuo piisi vielä vetäisi? Pihalla näytti olevan sellainen puusäilytysrakennus… mikä sen nimi nyt oli… ootas… joo, liiteri. Tosin lämmin kelihän nyt on, ei tartte lämmittää. Eiköhän me olla tässä yö?

- Joo, mutta käydään pistämässä tuo teltta kumminkin pystyyn tuonne pihalle. Ei sitäkään parane palauttaa kuivana ja pakasta vedettynä. Rupeavat ihmettelemään.

Teltan pystytettyään toverukset tekivät retkikeittimellä itselleen evästä. Lihalientä, pikamakaronia ja lihasäilykettä. Tukevaa sellaista. Eliittialueen korporaatiokaupasta ostettua. Lisäksi näkkileipää, sulatejuustoa ja leivän päällä pari metvurstiviipaletta. He tiesivät, että kyseinen eväs kävisi kuutioruokalassa sunnuntain herkkuruokana. Häpeä pisti pikkuisen päälle mutta he tajusivat, että jos he itse jättävät syömättä niin ei sillä joku kaukainen vatsa täyty heidän puolestaan.

Syötyään he keittivät vielä teetä, laittoivat sen sekaan hieman mukanaan tuomaa rommia ja alkoivat käymään läpi Jakken eräästä laatikosta löytämiä lehtiä. Niitä oli puolentusinaa. Paikallislehti, nimeltään Reunansyrjän Aika ja Sana. Lehdet oli päivätty vuosilta 2021 ja 2022. Siis hetkeä ennen kuin Todellinen Demokratia tuli valtaan. Ja näitten kellastuneitten lehtien myötä Jakke ja Patrik lähtivät matkalle kiellettyyn maahan ja aikaan. Tähän asti he olivat nähneet vain kylmiä ja hylättyjä taloja. Tyhjiä kuoria, jotka olivat unessa, odottaen turhaan ihmisen tuomaa elämän kipinää. Mutta nämä lehdet antoivat paikoille nimet, kasvot ja tarinat. Talot silloin, kun niissä asuttiin. Pihat silloin, kun niitä hoidettiin. Kylä silloin, kun se eli. Ei varmaan kukaan reunansyrjäläinen ollut ainanaan lukenut noita lehtiä niin tarkkaan ja sillä innolla kuin nämä kaksi nuorta miestä nyt.

Heistä tuntui siltä, kuin he olisivat tähän asti olleet matkallaan karussa ja hämärässä huoneessa jossa heillä oli kädessään ruskeaan paperiin kääritty ja puotinarulla sidottu paketti. Kun he aukaisivat paketin, se sisälsikin kirkasväristä kangasta joka alkoi hohtaa valoa, paljastaen huoneessa piilossa olleet huikeat ja kauniit yksityiskohdat joita he eivät olleet valon puutteen vuoksi huomanneet. Oikeastaan kiinnostavimpia olivat paikallisten yrittäjien mainokset ja yhdistysten ilmoitukset. Ai täällä oli tällaistakin. Ja tollaista. Ja vielä tollaista. Lehtien myötä heille alkoi avautua niin tämän paikan kuin aikaa sitten kuolemaan pakotetun vanhan Suomen sielu. Paikkaa ei voinut sanoa silloisella mittapuulla mitenkään vauraaksi, joskaan ei ehkä köyhäksikään. Nykyisellä Radanvarsikaupungin mittapuulla taas paikka oli ollut iloisten ja onnellisten ihmisten rauhallinen ja hyvinvoiva keidas.

- Nää täytyy sitten viedä opettajalle muistoksi.

Heidän lukiessaan elokuinen ilta oli alkanut hämärtyä ja viimeiset lehdet piti lukea jo otsalampun valossa. Oli aika mennä vaateriin. He virittivät lattialle kenttäpatjat ja makuupussit. Tuntui jotenkin väärältä ja tunkeilevalta mennä nukkumaan toisten, väkisin kodeistaan karkoitettujen ihmisten vuoteisiin.

Elokuinen yö oli varsin hiljainen. Jonkun verran kuului linnunlaulua. Aivan ikkunan takaa pihalta kuului myös siilien tuhinaa. Sitä kuunnellessaan Jakke ja Patrik nukahtivat nopeasti.

Toverukset heräsivät auringon noustessa ja keittivät keittimellään kahvit. Aamiaiseksi he söivät taas näkkileipää sulatejuustolla ja metvurstilla.

- Siellä paikallisessa kaupassa muuten oli sitä kahviakin useampi hyllymetri. Tuli vaan siitä mieleen, että kun opettaja on tarjonnut meille kahvit meidän siellä käydessämme niin onkohan se joutunut olemaan seuraavan päivän ilman. Kahvi kun on kuutioasukkailla kortilla.

- Piru vie, enhän minä ole tuota osannut ajatellakaan. Pitää viedä hänelle pari paketillista kun me mennään sinne seuraavalla kerralla. Vaan katotaas nyt vähän tuota karttaa. Ideahan oli nyt käydä  siellä opettajan vaaanhalla kotitalolla. Kun katot tosta niin tää talo on tossa noin. Ja tuota Reunansyrjäntietä kun ajetaan tommonen seitsemän kilometriä niin siitä kääntyy pihatie pohjoiseen ja talolle ei ole matkaa kuin parisataa metriä. Pitäis olla suht ajettavissa. Ei tuo tie mitenkään huono ole ollut. Routa on tietysti syönyt sitä montuille.

He pakkasivat kamppeensa ja lastasivat ne pyöriinsä. Vielä katse kohti majapaikkana toiminutta punamullalla maalattua taloa. Kuka mahtoi olla Unto Haroverk ja minkälainen oli ollut hänen kohtalonsa tässä elämässä? Yrittäjä hän ainakin oli ollut ja sellaisia ei Todellinen Demokratia katsonut hyvällä. Oliko hänkin päätynyt työttömänä mätänemään johonkin viiden neliön kuutioon? Vai oliko korporaatioyhtiö palkannut hänet atk-hommiin? Oliko ehkä jopa toimintansa aloittanut Verkkopoliisi nähnyt hänen osaamiselleen tarvetta?

Se jäisi varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Pyörät polkaistiin käyntiin ja suunta oli kohti itää. Muutaman kilometrin ajettuaan Jakke kohotti kätensä, jarrutti vauhtia ja pysäytti pyörän. Patrik ihmetteli:

- Eihän me vielä olla siellä.

- Ei olla niin, mutta katos tonne vähän kauemmaksi. Tuolla on palanut talon runko. Ja siitä etempänä olevan omakotitalon katolla näkyy olevan isot aurinkokennot. Ajattelin, että kun on käyty ensin siellä opettajan kotona, niin eiköhän takaisin tullessa vilkaista noitakin.

Näin sovittiin. Näillä pyörillä olisi päässyt kovaakin, mutta vauhti pidettiin alhaisena. Tie saattoi yllättää. Kinttujaan ei parannut katkoa, sillä lähimpään sairaalaan oli pitkä matka. Lisäksi apu jouduttaisiin hälyttämään etsintälaitteella ja silloin miehillä olisikin selittämistä. Helvettiäkös te täällä kielletyllä alueella teitte? Pahimmassa tapauksessa edessä olisi hyvin pitkä matka jonnekin Raippaluotoon.


Opettajan talo löytyi helposti. Yleensäkin näki, että koko alue oli ollut maanviljelysaluetta, mutta pellot olivat kasvaneet umpeen. Ne erotti kyllä siitä, että niillä oli enemmän lehtipuita ja muutenkin ne näyttivät sattumanvaraisesti kasvaneilta pöpeliköiltä. Varsinaiset metsäthän olivat sitten havuvaltaisia. Sellaisten metsittyneiden peltojen keskellä myös opettajan talo oli. Se oli tällä alueella tyypillinen kaksikerroksinen puutalo, johon oltiin aikanaan tehty vielä erillinen vinkkeli. Talo näytti olosuhteisiin nähden suhteellisen hyväkuntoiselta mutta sen vieressä oleva ulkorakennus oli romahtanut.

- Niin opettajahan sanoi, että se oli ollut vanha jo silloin hänen täällä asuessaan. Isänsä oli sitten todennut että piruako siihen uutta rustaamaan kun lähtö tästä kuitenkin tulee.

Patrik laittoi kameralasit silmilleen ja kuvasi ulkoapäin niin rakennusta, ulkorakennusta, ympäristöä kuin pihalle jäänyttä traktoria ja autoa. Traktori näytti olevan merkkiä Valtra ja auto puolestaan Toyota Proace. Kuulosti japanilaiselta. Patrik jatkoi kuvaamista sisällä ja Jakke puolestaan etsi jotain sopivaa tavaraa vietäväksi opettajalle. Täälläkin pääosa kalustuksesta oli paikoillaan. Aivan kuin ihmiset olisivat lähteneet vain käymään ulkona ja sitten kadonneet jonnekin kymmeniksi vuosiksi. Talo oli kyllä tunkkainen ja kostea. Toverukset miettivät, että vieläköhän tästä saisi kalua jos laittaisi talon useat pönttöuunit jatkuvalle tulelle. Siihen ei tieto riittänyt, mutta seuraavan käytävän kohteen olinpaikka oli kyllä tiedossa. Jakke aukaisi jälleen kartan ja otti myös esille kompassin.

- Se korsu, mistä opettaja puhui on siis merkitty karttaan tuolla pisteellä. Kartan mukaan sinne on tommonen kilometrin verran. Matka menis pääosin peltojen yli. Tosin pirumoista pöpelikköähän se nyt jo on. Mutta mitenkä on, koitetaanko?

- No totta munassa koitetaan. Onhan se meinaan melko varmaa, että ei tätä reissua tulla toista kertaa enää tekemään. Nyt se on katottava mitä katotaan.

He alkoivat astella kompassin osoittamaan suuntaan. Opettaja oli kertonut mielenkiintoisen tarinan. Hänen isänsä serkku oli muuttanut joskus vuoden 2020 kieppeillä erakoksi tai ainakin puolisellaiseksi isän tiluksilla sijaitsevaan korsuun. Opettaja oli itsekin käynyt siellä korsussa ja kertonut, että erakko oli ollut hyvin leppoisa ja huumorintajuinen mies. Ei mitenkään varsinaisesti sellainen, millaiseksi erakkoa voisi kuvitella. Hän oli vain saanut yhteiskunnasta niin kertakaikkisen tarpeekseen. Jo ennen Todellista Demokratiaa. Ehkä hän oli myös näkijä ja ennustaja. Joka tapauksessa mies oli jäänyt tänne, kun muut oltiin pakotettu lähtemään. Mies oli jo vuonna 2020 ollut viisikymppinen, joten oli selvää, ettei häntä enää hengissä ainakaan löytäisi. Mutta kannatti korsulla käydä kumminkin.

Jakken ottama kompassisuunta piti kutinsa ja oikea paikka löytyi vähällä etsimisellä. Paikalla oli joskus ollut puro, mutta se oli näyttänyt kuivuneen lähes kokonaan joten se oli helppo ylittää. Puron jälkeen olevalla kumpareella näkyi savupiippu, kumpareen edessä harjateräksestä tehty ja jo pahasti ruostunut keittoteline sekä varsinainen korsun suuaukko. Tuntui hieman hölmöltä koputtaa oveen sillä jos erakko olisi elossa, hän olisi jo jotain 120-vuotias, mutta jotenkin koputtaminen tuntui oikealta. Hetken kummankin mieltä kylmäsi ja he odottivat kuulevansa kalmankylmän äänen joka sanoisi jostain haudan takaa ”sisään”, mutta eiväthän he kuulleet muuta kuin lintujen liverrystä.


Jakke aukaisi ulko-oven, sitten tuulikaapin oven ja valaisi samalla lampullaan. Sen pidemmälle he eivät sitten menisikään. Korsun vastapäinen seinä oli osittain romahtanut alas ja lattialla oli vettä. Olisiko niin, että se kuivunut puro olisi vaihtanut uomaansa kumpareen toiselle puolelle ja alkanut hiljaisen syövytystyön. Miehestä eikä hänen jäännöksistään ei näkynyt merkkiäkään. Seinällä oli puusta tehty teline, jonka he tunnistivat asetelineeksi. Siinä ei ollut aseita. Ehkä mies oli uupunut jollain metsästysmatkallaan vanhoilla päivillään ja jäänyt jonnekin metsän kätköön. Tuntui jotenkin sopivalta ottaa lakki päästä ja olla hetki hiljaa, ennen kuin palaisi pyörille.

Kävelymatka korsulta moottoripyörille kului hiljaisuuden vallitsessa. Opettajan entiseltä talolta he ottivat vielä mukaansa jätesäkkirullan ja kaksi ruosteista, mutta vielä käyttökelpoista pistolapiota. Olihan heillä tuliaisia mukana, mutta niitä tuliaisia ei paranisi näyttää sisäisen rajavartioston miehille vaan ne oli kätkettävä jonnekin. Moottorit polkaistiin käyntiin ja matka suuntautui takaisin päin, kohti niitä taloja jotka Jakke oli huomannut aikaisemmin.

Ensimmäisenä he pysähtyivät palaneen talon kohdalle. Aikaa sitten hiiltyneistä raunioista ei sinänsä pahemmin selvää ottanut mutta raunion edessä oleva risti kertoi enemmän. Risti oli hitsattu kahdesta lattaraudan pätkästä ja siihen oltiin laitettu kuparilevy, johon oltiin pakotettu seuraavat sanat:

Näissä raunioissa lepää Viljo Vänämö
s. 1.6.1992
k. 20.2.2050

Tänne oli siis todellakin jäänyt ihmisiä. Eikä kyseinen Viljo Vänämö voinut olla viimeinen. Ei tuo risti ollut itse itseään tehnyt. Molempien katse kääntyi kohti naapuritaloa, jonka etelään antavassa katossa oli useita aurinkopaneeleita. Sitten he katsoivat toisiaan ja hyppäsivät sen kummemmin tuumimatta pyörilleen. Talo oli joskus viime vuosituhannen puolella rakennettu yksikerroksinen tiilitalo, kooltaan ehkä satakaksikymmentä neliötä. Tontin nurkalla näkyi olevan myös joskus aikaa sitten palanut ulkorakennus. Olisiko salama iskenyt? Pihaa ei oltu hoidettu enää vuosiin, kasvillisuus rehotti ja se antoi viitteen ettei täälläkään enää asuttu. Pihalla pressun alla oli moottorikelkka ja kun Patrik avasi autotallin oven, siellä näkyi pick up-mallinen auto, selvästi huonoille teille suunniteltu malli. Autotalli oli myös täynnä erilaisia työkaluja. Pihalla oli myös traktori.


Talon ovi ei ollut lukossa. Vaikka talo oli varmastikin tyhjä, sai joku kohteliaisuuden vaatimus  Jakken kuitenkin koputtamaan tuulikaapin oveen. Ei vastausta. Jakke aukaisi oven ja huomasi, että näissä autiotaloissa niin tyypillinen homeen löyhähdys loisti tällä kertaa poissaolollaan. Pölyä ja hämähäkinseittiä oli tietysti runsaasti, mutta jollain tavoin tämä talo oli säästynyt kosteuden mukanaan tuomalta hiljaiselta kuolemalta. Sitten Jakke muisti katolla olleet aurinkopaneelit, sai idean ja napsautti eteisen valokatkaisijaa.

- Helvetti, täällähän on sähköt.

Patrik meni keittiön lämpöpatterin luo. Se oli säädetty kuuteen asteeseen. Hän väänsi lämmön isommalle, piti kättään patterilla ja odotti hetken.

- Tää lämpiää. En tiedä, missä talon asukkaat ovat, mutta ne ovat jättäneet nuo kennot päälle pitämään peruslämpöä. Ja näköjään ne toimivat vieläkin. Tässä keittiössä on kyllä sekä puuliesi että leivinuuni, niin että ei ne paljon sähköllä ole lämmittäneet täällä asuessaan. Talon vieressähän oli vielä liiteri. Ja kun kattelin tontin ympäristöä, niin täällä on kaadettu paljon puuta.

Toverukset tutustuivat taloon. Makuuhuoneen ovea vain raotettiin. Siellä ei ollut ketään, ja tuntui jotenkin sopimattomalta mennä sinne. Toinenkin huone oli, ja vielä sauna.

- Tää on sen näköinen, että tään saattais vaikka lämmittää. Pitää tietysti kattoa, että vetääkö hormi.

- Joo, mietitään sitä myöhemmin. Katotaan tuo olohuone vielä.

Olohuone oli suhteellisen suurikokoinen ja pölyä lukuunottamatta sellainen kuin siinä vielä asuttaisiin. Huoneen perällä oli asekaappi. Jakke aukaisi oven.

- Täällähän on pyssyä ja pateja vaikka pientä sotaa varten.

- Aika luonnollista loppujen lopuksi. Me ollaan nähty tällä reissulla hirviä ja kauriita useammankin kerran ja luulen, että se on ollut tään porukan pääasiallinen liharuoka.

Ikkunan vieressä oli toimistopöytä. Sillä näytti olevan vanhanmallinen läppäritietokone ja tietokoneen päällä oli paksu, muoviin tiiviisti kääritty paperinippu. Sellaisia kierrevihkoja. Patrik pyyhkäisi pölyt pois ja kaikkein päällimmäisenä oli teksti:

Sille, joka tänne tiensä joskus löytää.

Jakke ja Patrik katsoivat hetken toisiaan.

- Käydään pyöriltä kamppeet ensin tänne ja paneudutaan sitten tuohon. Minä vähän veikkaan, että tuon nivaskan kanssa menee hyvä tovi.

Veikkaus osui kohdalleen. Kierrevihkoissa oli kahden ihmisen elämäntarina sen jälkeen kun muu maaseutu oli tyhjentynyt. He olivat Antti ja Anna Kinnunen. Tyhjennyksen aikaan he olivat olleet viisikymppisiä. Antti oli autonasentaja ja Anna sairaanhoitaja joka oli työskennellyt vanhustenhuollon kotipalvelussa. He olivat muuttaneet Reunansyrjään Radanvarsikaupungista vuonna 2021 ja ostaneet talon jossa Jakke ja Patrik lukivat parhaillaan heidän tarinaansa. Kumpikin inhosi kaupungin melskettä ja halusi maaseudun rauhaan. Talo tuntui unelmien täyttymykseltä varsinkin kun kumpikin onnistui saamaan alueelta töitä.

Kun tuli tieto siitä, että kaikki haja-asutusalueet tyhjennetään, he päättivät ottaa riskin ja jäädä. Kun he olivat kerran päässeet karkuun kanahäkistä niin eivät he suostuisi palaamaan sardiinipurkkiin. Itse asiassa he olivat ounastelleet asiaa jo aikaisemmin, tehneet oman porakaivon ja asentaneet siihen käsipumpun, laittaneet katolle aurinkopaneelit ja rakentaneet ulkohuussin. Kun asiasta kylällä keskusteltiin, kävi ilmi, että tänne jäisi kaikkiaan viisi talokuntaa. Yksi heistä oli heidän naapurinsa Vänämön Vili, heitä kymmenen vuotta nuorempi vanhapoika joka asusti yksinään vanhemmiltaan jäänyttä puutaloa. Vili oli kokenut metsästäjä ja kalastaja eikä halunnut lähteä minnekään siitä talosta jossa oli asunut koko ikänsä. Vili ei ollut armeijaa lukuunottamatta käynyt eläissään Naakkamoa pidemmällä. Ei ollut koskaan tarvetta.

Kyläläiset auttoivat näille selkosille jääviä. Alueella oli jonkunlainen maailmanlopun tunnelma, ja auttamalla sai itselleen tunteen, että ehkä tänne jäisi sentään joku siemen. Vartiomies, joka vahtisi paikkaa, kunnes muutkin voisivat tulla takaisin. Ehkä joskus. Ehkä tulevaisuudessa. Jos hallinto ymmärtäisi, että tämä kaikki oli ollut vain suurta virhettä. Ensimmäinen apupäätös oli, että lähistöllä sijaitsevien talojen asukkaat luovuttivat talonsa kolmelle muulle pariskunnalle, jotka olivat jäämässä mutta asuivat aika kaukana toisistaan. Kaikkien viiden savun kannatti olla lähellä toisiaan. Eräs maanviljelijä luovutti traktorinsa, mutta kynti heille sitä ennen valmiiksi hehtaarin perunapellon. Eräs toinen puolestaan luovutti pienen lammaskarjansa Mustosen pariskunnalle, jotka muuttivat lähellä olleeseen taloon jossa oli sopivat tilat pitää eläimiä.

Polttoainetta. Halkoja. Kuivamuonaa. Säilykkeitä. Aseita ja ennen kaikkea niihin käypäisiä patruunoita, joita kylältä löytyi kyllä yllin kyllin. Kaikenlaista tarpeellista tavaraa. Olihan selvää, että tämä oli näille viidelle savulle se ensimmäinen ja viimeinen tarviketäydennys. Sen jälkeen oli tultava toimeen omillaan. Heidän pääasiallinen ruokansa tulisi olemaan itse viljelty peruna sekä metsästämällä saatava liha sekä läheisestä järvestä saatu kala. Varsinaisia karjankasvattajan taitoja heillä ei kenelläkään ollut, mutta lampaat olivat vähään tyytyväisiä ja helppohoitoisia. Niistä saisi hieman evään jatketta. Lisäksi paikallinen apteekkari lahjoitti pois koko lääkevarastonsa. Hän oli jäämässä muutenkin pian eläkkeelle, eikä hän tänne jättämästä elinkeinostaan saisi Todelliselta Demokratialta mitään korvausta. Anna oli kuitenkin sairaanhoitaja ja pystyisi tekemään tarvittaessa paljonkin. Mutta kaikki tiesivät, ettei hän ollut kuitenkaan mikään kirurgi. Radanvarsikaupungin suurasutuskeskuksen sairaala ehkä ottaisi heidät potilaana vastaan. Ehkä. Mutta ensin olisi päästävä sinne ja se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Lisäksi Kinnusten toiset naapurit, joka oli myös muuttamassa kuutioonsa lupasi että he voivat pitää heidän taloaan varastona. Kaikkiaan viiden savun tarpeet vaativat tilaa. Kylään jäävistä Vili oli noin nelikymppisenä nuorin. Muut pariskunnat olivat 50 – 55-vuotiaita. He ajattelivat olevansa liian vanhoja kestääkseen muuttamisen sillipurkkiin ja toisaalta he olivat mielestään tarpeeksi nuoria jaksaakseen eristyksissä olevaa, sähkötöntä ja mukavuuksetonta elämää. Joka tapauksessa he mielsivät olevansa liian itsepäisiä muuttaakseen jonkun poliitikon, byrokraatin ja uskonnottoman papin sekoituksen määräyksestä pois kodistaan. Oli sitten sähköä tai ei. Kaikkiin taloihin ehdittiin asentaa aurinkokennot, mutta niistä ei virta kovin suureelliseen elämään riittäisi. Osittaiseen valaistukseen ja jääkaappiin. Muun hoitaisi vanha kunnon välttämätön halko.

Maaseutu tyhjeni vuonna 2033 nopeasti ja päiväkirjaa pitäneen Antin muistiinpanot vähenivät. Ne keskittyivät lähinnä satojen ja metsästyssaaliitten kirjaamiseen. Olipa mukana muistiinpano siitä, että Vili oli opetellut tiputtamaan pontikkaa. Varsin hyvää sellaista. Itse asiassa kyseessä oli lähinnä puhdetyö, sillä tyhjenevä kylä oli luovuttanut viidelle jäljelle jääneelle savulle niin paljon viinaa, että kaikki olisivat olleet halutessaan kohtuullisessa hutikassa koko loppuikänsä. Eikä siihen ollut varaa, sillä talon ylläpito ja eläminen yleensä vaati jatkuvaa työtä. Muistipa Antti mainita senkin, että tupakkimiehenä hän oli alkanut viljellä kessua. Mutta muistiinpanojen alkuvaiheessa, tarkalleen sanottuna vuoden 2035 keväällä löytyi seuraava maininta:

Harsbeckin pariskunta muuttaa pois. He sanoivat, että olivat haukanneet liian suuren palan ja voimat eivät kertakaikkiaan riitä. He luovuttavat ja tyytyvät kuutioon. Kysyin heiltä, että oletteko varmoja siitä, mitä Liittovaltion viranomaiset heille tekevät. Olihan jo 2020-luvun lopulla käynyt ilmi, että saaristossa oli niitä uudelleenkasvatuskeskuksia eli käytännössä suomalaisia versioita Gulagista.

Harsbeckin Jarkko vastasi, että he ottavat riskin. Onhan sielläkin sentään ruoka ja katto pään päällä. Samalla hän lupasi, ettei kerro meistä muista mitään. Mietin itsekseni, että kaipa tuo on ihan yks monta vaikka kertoisikin. Tuskin ne meitä täältä tulevat hakemaan. Tuumivat vaan että mädäntykööt sinne. Kuolevathan ne joskus kumminkin. Emme estäneet Harsbeckeja. Eihän tähän voitu pakottaa. Ja pakkoahan me pakoon lähdimme. Tai siis oikeastaan jäimme. Toivotimme heille onnea. Tuskin koskaan tapaamme enää.

Sitten Antti palasi jälleen satoluetteloihin. Välillä hän kirjoitti hirvenmetsästyksestä, jossa Vili toimi kymppinä. Hänellähän oli eniten kokemusta. He olivat porukalla rakentaneet tyhjentyneeseen naapuritaloonsa lahtivajan. Lihat kuivattiin.


Perunan ja juureksien viljely muuttui rutiiniksi samoin kuin marjojen ja sienten poiminta. Poislähtijöitä ei enää ollut vaan paikalle jäänyt neljän savun kylä oppi tekemään kaikkia hyödyttävää yhteistyötä ja välit olivat muutenkin lämpimät. Syksyllä 2041 tuli päiväkirjaan erilainen merkintä:

Löppöset ovat kadonneet. Emme ole nähneet heitä viikkoon. Kävimme katsomassa heitä kotonaan, mutta talo oli tyhjä. Sitä ei oltu lämmitetty useaan päivään. Ajattelimme, että he ovat menneet sienestämään. Eksyä he eivät ole voineet. Nämä selkoset ovat kaikille jo niin tuttuja. Tiesin tarkkaan, mitä aseita Löppösillä oli ja tarkistin heidän asekaappinsa. Muut aseet olivat paikoillaan, mutta kaksipiippuinen haulikko puuttui. Jos on tapahtunut se, mitä alan epäillä, se ei ole riittänyt. Lähdemme kiertämään maastoa. Porukalla. Hyvin aseistettuina. Jos vaikka löytäisimme heidät. Tai heidän ruumiinsa. En usko, että he ovat enää elossa.

Antti kirjoitti kahdesta epäonnistuneesta etsintämatkasta. Sitten hän kirjoitti epäilyksestään. Oltiinhan tietoisia, että tännekin asti oli jo tullut niin susia kuin karhuja. Mutta ei vielä kovin suurissa määrin. Mutta alueella oli ollut aikanaan paljon koiria. Koko maakunnassa. Itse asiassa koko Suomessa. Eikä niitä saanut viedä suurasutuskeskuksiin. Se miellettiin ekologisesti kestämättömäksi eikä niille niissä kuutioissa olisi ollut tilaakaan. Kesyt koirat olivat käytännössä hävinneet maasta palvelus- poliisi- ja sotilaskoiria lukuunottamatta sukupuuttoon. Mitä nyt joillain nomenklaturan edustajilla saattoi olla joku puudeli.

Mutta koira lajina eli edelleenkin. Reunansyrjässä oltiin tajuttu, että olisi viisaampaa lopettaa koirat ennen kaupunkiin muuttoa, vaikka se raskas päätös olikin. Mutta oletettavasti kaikkialla ei ollut näin ja koiria oltiin vapautettu toivoen että ne jotenkin selviäisivät. Osa oli epäilemättä selvinnyt, koirat olivat alkaneet laumautua ja vahvimman ja aggressiivisimman yksilön evoluutio oli edennyt. Oli vain ajan kysymys, koska villiintyneitä koiralaumoja alkoi olla näilläkin selkosilla. Löppösiä ei koskaan löydetty. Sen sijaan melko pian myöhemmin päiväkirjassa oli merkintä:

Nyt se tapahtui mitä on pelätty ja luulen, että Löppöstenkin kohtalo on sitä myötä selvillä. Ne perkeleen villihurtat olivat tulleet yöllä Mustosten tiluksille. Mustoset olivat heränneet lampaitten huutoon ja arvanneet, mistä on kyse. He olivat ehtineet ampua koirista neljä ja mekin havahduimme laukausten ääneen, samoin kuin Vili. Mutta me olimme myöhässä. Koirat olivat ehtineet raadella kahdestatoista lampaastamme kahdeksan. Loppuja lampaita ei voi enää pitää ulkona. Sinänsä alkaa olla se ja sama vaikka nekin lyötäisiin lihoiksi. Sillä eloon ei jäänyt yhtään uuhea. Nämä ovat sitten viimeiset lampaamme.


Helvetti niitä idiootteja jotka ovat laskeneet koiransa villiintymään. Niistä tulee olemaan meille loppuiän riesa. Ne olivat vielä pirun isoja. Jos äkkiseltään miettisi, niin ne näyttävät olevan joitain kaukasianpaimenkoiran, schäferin ja rottweilerin sekoituksia. Onneksi kyläläiset lajoittivat meille aikanaan myös niitä reserviläiskivääreitä. Sain työkaluillani ne muunnettua puoliautomaatista sarjatuliaseiksi. Nyt ei ilman niitä liikuta enää minnekään. Joka tapauksessa tämä on meille suuri takaisku. Metsästäminen tulee vaikeutumaan, sillä koirat varmasti lisääntyvät ja kilpailevat meidän kanssamme hirvistä ja kauriista. Ja selvää on, että mekin kelpaisimme niille riistaksi.

Metsästys jatkui, mutta saalismäärät vähenivät. Tosin yhdestä kaadetusta hirvestä riitti viidelle jäljellä olevalle ihmiselle pitkäksi aikaa. Kalastusta lisättiin entisestään ja onneksi läheisessä järvessä oli runsaasti kalaa. Myös kaikki kala kuivattiin. Sovittiin myös, että radiopuhelin pidetään mukana jatkuvasti. Vara-akkuja oltiin hankittu tarpeeksi ja aurinkokennoilla niitä saattoi ladata hyvin. Kesäkuussa 2045 oli päiväkirjassa lyhyt merkintä:

Mustosen Maire kuoli eilen ehtoolla. Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti. Hän oli noussut pöydästä mutta kävelemään lähtiessään kaatunut. Hän oli sanonut, ettei tunne toista puoliskoaan. Sitten hän oli menettänyt tajuntansa. Veikko oli kantanut Mairen sänkyyn ja hälyttänyt radiolla Annan paikalle. Kun saavuimme Mustosille, kaikki oli jo ohi. Anna uskoi, että kyseessä oli aivoverenvuoto. Hautasimme Mairen sen pihakeinun viereen, missä hän oli niin mielellään viettänyt aikaa. Ymmärrän, että tämä on pikku hiljaa meillä kaikilla edessä. Minä ja Annakin olemme molemmat jo 65-vuotiaita. Apua ei tule. Emmehän me toisaalta olla sitä pyytäneetkään.

Vuotta myöhemmin syksyllä viikatemies vei sitten Veikko Mustosen. Antin päiväkirjamerkinnässä näkyi järkytys, sillä hän oli itse joutunut avustamaan viikatemiestä. Veikko oli ollut tekemässä katolla jotain hommaa, liukastunut, pudonnut ja katkaissut jalkansa. Huonolla tuurilla on tapana kasaantua, ja näin oli käynyt Veikonkin kohdalla. Hän oli menettänyt tajuntansa. Herättyään hän oli tajunnut unohtaneensa radiopuhelimen sisälle. Hän oli joutunut raahaamaan itsensä talon ympäri sisälle, että pystyisi hälyttämään naapurit apuun. Hän oli menettänyt matkalla tajuntansa useita kertoja.

Kun naapurit ehtivät hätiin oli jo aivan liian myöhäistä. Eikä auttaa olisi varmaan voinut muutenkaan. Anna sanoi, että kyseessä on niin paha avomurtuma, ettei siinä auta kuin leikkaussali. Jos sitä yrittäisi täällä, se tarkottaisi sitä, että käytännössä Veikko tapettaisiin kiduttamalla. Apteekkarin antamia Panacodeja oli vielä jäljellä, mutta tässä tapauksessa ne eivät riittäisi. Minkäänlaista anestesiaa ei ollut.

Veikko otti minua kauluksesta kiinni ja veti lähemmäs. Hän sanoi: ”Antti. Tiedät, että on vain yksi vaihtoehto. Tee sinä se. Ystävänä. Minä pyydän.” Tiesin hänen olevan oikeassa ja näin minkälaisissa tuskissa hän oli. Oli hulluutta viivyttää väistämätöntä. Mutta se oli silti niin vaikeaa. Kävin hakemassa Veikon pistoolin. Anna kääntyi ja vei samalla Vilinkin ulos. Latasin aseen ja kysyin vielä, oliko Veikko varma tästä. Veikko nyökkäsi ja pyysi samalla, että pitäisin häntä kädestä kiinni. Tartuin hänen käteensä, hän sulki silmänsä. Minä laitoin pistoolin piipun hänen ohimolleen ja painoin liipaisinta.

Tämä teko tulee vainoamaan minua lopun ikäni. Tiedän, ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Tiedän, että ratkaisu oli ainoa ja oikea. Mutta tiedän senkin, että olen koko loppuikäni mies, joka on murhannut ystävänsä. Ainoastaan siitä olen onnellinen, että otin tämän taakan itselleni, enkä kaatanut sitä Annan ja Vilin niskaan.

Hautasimme Veikon Mairen viereen. Meitä on enää kolme.

Vuonna 2049 päiväkirjassa oli lyhyt, mutta synkkä merkintä:

Seitsemäntenä syyskuuta vuonna 2049. Kaikki polttoaine on nyt lopussa. Sekin, mitä olemme onnistuneet kylän autoista valuttamaan. Tästä eteenpäin kaikki muuttuu vaikeammaksi. Voimamme eivät ole enää sitä, mitä joskus olivat. Olemme molemmat 68-vuotiaita. Edessä on raskas talvi.

Vuonna 2050 päiväkirjassa oli sitten selitys naapuritalon ristille:

Kahdeskymmenes helmikuuta vuonna 2050. Tänään päättyi Vänämön Vilin maanpäällinen vaellus. Tätä oltiin osattu odottaa jo muutama kuukausi. Hänen kuntonsa oli heikentynyt syksystä alkaen jatkuvasti ja vuoden vaihteessa hän oli enää varjo entisestään. Anna epäili Vilin sairastavan joko maksa- tai haimasyöpää. Hän pyrki hoitamaan taloaan parhaansa mukaan huolimatta kovista kivuistaan mutta joutui pian turvautumaan meidän apuumme. Lopulta hän teki selville sen, että ei aio jatkaa turhaa taistelua pidempään. Hän sanoi, että Radanvarsikaupunkiin on turha pyrkiä. Ihan jo periaatteen vuoksi. Ei tässä vaiheessa enää luonto anna periksi. Ja matka sinne tappaisi hänet kuitenkin.

Hän sanoi, että hoitaa lähtönsä itse, mutta pyysi, että sytyttäisimme sen jälkeen hänen talonsa tuleen. Hän lähtisi talon mukana sen viimeisen rajan taakse. Hän sanoi, ettei halua jäädä matojen syötäväksi ja ei tuohon routaiseen maahan mitään kuoppaa muutenkaan saisi kuin räjäyttämällä. Vilin ilmeestä näki, että oli turhaa neuvotella. Ja mitä meillä olisi tarjota vaihtoehdoksi. Lisää jatkuvasti kasvavaa kipua joka päättyisi kuitenkin muutamassa kuukaudessa kuolemaan. Irrotin aurinkopaneelit Vilin talon katolta. Hän ei enää niitä tarvitsisi. Kasasimme yhdessä olohuoneeseen kaiken hyvin palavan materiaalin. Sohvan ympärille. Siinä olisi Vilin viimeinen leposija.

Vili alkoi sahata vanhan venäläisen yksipiippuisen Baikal-haulikon piippua poikki ja minä kävin sillä aikaa naapuritalon varastostamme muutaman pullollisen yhtä lailla venäläistä pirtua. Sitä oli meillä vieläkin jäljellä. Ei tuo ollut pahemmin maistunut. Mutta kävipä tuo sytytysnesteenä. Kaatelin pullot sohvan ympärille ja lorotin vielä ulko-ovelle saakka. Anna rikkoi sillä aikaa talon ikkunoita että tuli saisi paremmin happea. Lopulta Vili pyysi meitä poistumaan ja sanoi, että tuikatkaa tuli kun kuulette laukauksen.

Sitä ei tarvinnut kauaa odottaa. Sanoin Annalle, että odota. Minun oli pakko varmistaa, että Vili on hengetön. Olin jo – tosin olosuhteitten pakosta – joutunut murhaamaan yhden ystävistäni. Toista en sentään suostuisi polttamaan elävältä. Yksi vilkaisu riitti varmistamaan asian. Laitoin viltin Vilin ruumiin päälle ja sytytin tulen. Talo paloi valtavalla roihulla, lopulta sen katto romahti alas kuin arkun kanneksi palaen edelleen. Luulen, että Vili muuttui haluamallaan tavalla kokonaan aineesta energiaksi ja lähti sille matkalle, jossa hän ehkä meitäkin joskus odottaisi.

Taidan vetää kunnon kännit. Viime kerrasta onkin jo pitkä aika. Olisipa vain olutta. Sitä ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen. Onhan tuota pirtua kumminkin. Sitä kun sotkee puolukkamehuun, niin kyllä sitä vallan juo. Otan ensimmäisen mukin Vilin muistolle. Ja toisen näille kaikille vuosille.

Nyt jäljellä olemme vain me kaksi.


Sen jälkeen vihkossa oli enää lyhyitä muistiinpanoja jotka kuvasivat vanhojen ja väsyneitten ihmisten aina vaikeammaksi käyvästä taistelusta ruuan ja lämmön eteen. Kaikesta alkoi olla puute. Ainoastaan aikanaan hamstrattuja patruunoita oli vielä yllin kyllin mutta Antti oli jo liian hauras jaksaakseen enää lähteä metsästämään. Lisäksi kevään 2052 ankara halla oli palelluttanut suurimman osan perunoista. Niinpä vihkon viimeisen viestin saattoi arvata. Ikävää sitä oli lukea siitä huolimatta. Jakke ja Patrik tuntuivat jo ystävystyneensä näitten sitkeitten ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka olivat kuolleet ennen heidän syntymäänsä.

Kuudes lokakuuta vuonna 2052. On tullut meidänkin aika lähteä sille tielle, mille Vili lähti pari vuotta sitten. Emme enää jaksa. Ja on selvää, että perunat eivät riitä seuraavaan satoon. On selvää, että emme tule selviämään tulevasta talvesta. Kuolemme mieluummin oman käden kautta arvokkaasti kuin nääntyen ja paleltuen. Koska meitä ei ole kukaan hautamassa, teemme oman rovion. Teemme sen tuonne ulkorakennukseen. Aurinkokennot toimivat vielä, joten jätän tänne peruslämmön siinä toivossa että joku joskus löytäisi tiensä tänne ja lukisi tarinamme ja ehkä kertoisi sen toisillekin. Nämä vuodet ovat olleet kovia, mutta myös palkitsevia. Jos meille annettaisiin uusi tilaisuus, valitsisimme edelleenkin samoin. Lähdemme tästä elämästä rauhallisin mielin.

Sinulle, joka ehkä luet nämä sivut. Voisitko käydä ulkorakennuksessa katsomassa ovatko maalliset jäännöksemme peitossa. Jos eivät, niin peittäisitkö jollakin. Kiitos, ja kaikkea hyvää sinulle omassa elämässäsi.

Antti Kinnunen
Anna Kinnunen

Jakke ja Patrik sulkivat viimeisen vihkon ja läksivät välittömästi ulkorakennukselle. Antin ja Annan luut, jos niitä palosta oli jäänyt jäljelle olivat visusti piilossa. Silti tuntui siltä, että täytyy tehdä jotain. Toverukset menivät autotalliin. Sieltä löytyi kakkosnelosta, saha, kirves, taltta, vasara ja nauloja. Niistä he saivat aikaiseksi kaksi ristiä. Löytyi vielä rautakanki, jolla Patrik kaivoi kuopat, johon Jakke sai asetettua ristit tukevasti. Tämän jälkeen nuoret miehet ottivat lakit päästään ja viettivät hetken hiljaisuuden.


Oikeastaan he olivat toimineet Liittovaltion näkökulmasta katsottuna sopimattomasti. Aikanaan kristinuskon tunnuksena ollut risti ei ollut varsinaisesti kielletty, mutta sen katsottiin edustavan huonoa makua. Suositeltiin mieluummin käytettäväksi Yleisen Hyve- ja Suvaintoviraston käyttämää tuplavenustunnusta. Mutta tämän haudaksi muuttuneen ulkorakennuksen edessä risti tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta.


- Eiköhän me sitä saunaa kokeilla kumminkin?

- Joo, jos ei muuten niin noitten Kinnusten muistoksi. En usko, että he panisivat pahakseen.

- Käydään ensin katsomassa vetääkö se hormi. Voi olla, että se on ajan myötä halkeillut.

Paperia polttamalla osoittautui, että hormi veti edelleen. Olihan Antti kirjoittanut vihkoonsa saaneensa piirinuohoojalta sutarin vehkeet. Varmasti hän oli pitänyt huolen hormeista. Olivathan ne sentään täällä elinehto. Kun hormin toimivuus oltiin saatu selville, kävi Jakke hakemassa kaivolta vettä. Osa kylmänä ämpäriin ja osa kiukaassa kiinni olevaan kuumavesisäiliöön. Patrik puolestaan kävi hakemassa puita. Kun tuli alkoi rätistä, he menivät uudelleen olohuoneeseen ja katselivat kirjahyllyssä olevia kuvia aivan uudella asenteella.

- Tuo tietokone tuossa pöydällä. Mahtaiskohan se vielä toimia?

- Kattomallahan se selviää. Saunaa odotellessa.

Jakke aukaisi koneen ja kytki virran. Kone käynnistyi. Jonkun ajan kuluttua koneen työpöytä aukesi.  Käyttöjärjestelmä oli Liittovaltion Edexiin tottuneille vieras, joku Windows 15 mutta kyllä siitä vähän tutkimalla selvän sai.

- Katos tuo resurssienhallinta.

- Täällä on aika paljon kuvia. Nää on muuten kansioitu vuosittain.

Saunaa lämmittäessä he katsoivat kuvat läpi. Luettu teksti muuttui nyt kuvaksi ja myös ääneksi sillä mukana oli jonkun verran videoitakin.

- Tää kone täytyy ottaa talteen ja viedä opettajalle. Niin kuin tietysti nuo Antin muistiinpanotkin. Jos tään kaiken vaan saisi jotenkin laajemmin julki. Mutta en minä keksi kyllä miten. Euroverkossa käy käry alta aikayksikön.

- Jos opettajalla olis joku keino. Mutta hei, saunassa on jo seitsemänkymmentä astetta.

Löylyt olivat parhaat, mitä he olivat koskaan kokeneet. Olipa mukana pari tölkkiä oluttakin per mies. Lämpimiähän ne olivat, mutta kelpasivat nyt oikein hyvin.

- Tästä olis kyllä voinut tarjota sille Antillekin. Eli se mies hurjan elämän. Sitä ajatellessa osaa hahmottaa itseäänkin jotenkin paremmin. Sitä kun on ollut olevinaan kovaa jätkää kun on käynyt intit ja kaikki. Mutta nyt tajuaa, kuinka kermaperse sitä loppujen lopuksi onkaan.

- Näin on… vaan Antin oluet on juotu… ja matka kuljettu… mutta meillä on omaa reissua vielä edessä. Eikös me pidetä siitä kiinni, että lähdetään huomenna käymään vielä siellä Naakkamossa?

- Pidetään. Kun ajaa sinne ja takaisin tänne ja sitten vielä reservaatin raja-asemalle niin pyörien matkamittareissa on suurin piirtein ne samat  lukemat jos me oltaisiin ajettu se luvallinen reitti. Ja kiinnostaahan se muutenkin. Tää kunta oli pieni. Jotain kakspuolituhatta ihmistä. Eikä tässä kyläkeskuksessa ole asunut kai kuin tuhannen verran. Mutta opettajan mukaan Naakkamo oli kahdenkymmenen tuhannen asukkaan teollisuuspaikkakunta.

- Eiköhän heitetä sille löylyt…

Aamulla he hörsivät aamukahvia ja katsoivat opettajalta saamaansa suuremman mittakaavan karttaa. Jakke siirsi karttaa sormellaan Reunansyrjän ja Naakkamon välillä ja heitti ounasteluja reitillä mahdollisesti eteen tulevista hankaluuksista. Sitten hän ymmärsi, ettei Patrik ollut puhunut vähään aikaan mitään. Hän kohotti katseensa kartasta ja näki Patrikin tuijottavan ikkunasta ulos Jakesta katsottuna siihen suuntaan mitä Jakke ei itse nähnyt.

- No, mikäs nyt on?

Patrik käänsi katseensa Jakkea kohti, osoitti sormella ikkunasta ulos ja sanoi:

- No se…

…että me ei ollakaan enää yksin…


JATKUU OSASSA KOLME